Salamablogi

Erään aikakauden loppumisesta

27.01.2017 (Keikkapäiväkirjat, Sekalaista)

Hei ystävät.

Kuten tiedätte, yhtyeemme jäi lokakuussa 2016 määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Lokakuussa soitettujen taukoa edeltävien keikkojen jälkeen oli mielessä kirjoittaa kotisivuille jonkinnäköinen loppusummaus vuodesta 2016 ja fiiliksistä tauolle vetäytymisen jälkeen ylipäätään. Olo oli kuitenkin pitkään viimeisten keikkojen jälkeen melkoisen väsynyt ja tuntui paremmalta ja luontevammalta miettiä muita asioita kuin Ukkosmainetta.

Nyt vuoden 2017 ensimmäistä kuukautta elettäessä keikoista ja muista kuvioista on kulunut sen verran aikaa, että tuntuu sopivalta kirjoittaa ajatuksia auki. Todennäköisesti tämän tekstin kirjoittaminen on nyt myös helpompaa kuin se olisi ollut vaikkapa marraskuun alussa. Viimeisiin keikkoihin ynnä muuhun on saanut jo sen verran etäisyyttä, että niihin voi suhtautua objektiivisemmin.

Edellinen vuosi oli sanalla sanoen kummallinen ja siihen sisältyi tunteita äärilaidasta toiseen. Välillä voimat olivat koetuksella, välillä taas tuntui siltä ettei toivoisi joidenkin iltojen loppuvan koskaan.

Vuoden alkumetrit

Vuosi 2016 alkoi bändiasioiden suhteen hienosti. Tammikuussa alkanut Mesenaatti-kampanja eteni hämmentävällä vauhdilla heti alusta lähtien. Minimitavoite täyttyi jo ensimmäisen viikonlopun aikana ja tavoitesummakin saavutettiin reilusti ennen kampanjan loppua. Lopulta tavoitesumma ylittyi reilusti yli tuhannella eurolla.

Itse levynsä julkaisevalle yhtyeelle tämä oli tietenkin aivan tajuttoman hieno juttu: jo ennen levynjulkaisua oli tiedossa, että siitä päästäisiin omilleen ja jopa hieman voitolle. Taloudellisen helpotuksen lisäksi lämmitti suuresti se tieto, että siellä jossain on todella paljon ihmisiä jotka paitsi odottavat tulevaa levyä ovat myös valmiita maksamaan siitä. Ne ovat asioita, joista kumpikaan ei ole millään tapaa itsestäänselvyys tämän päivän musiikkibisneksessä.

Helmikuussa, Mesenaatti-kampanjan vielä ollessa käynnissä tulevan levyn avausraita Megaman II julkaistiin sekä digisinglenä että musiikkivideona. Biisi otettiin vastaan yli odotusten, Spotifyssa sille kertyi kuunteluita ennakkovauhtia ja näyttävä animaatiovideo keräsi myös kehuja.

Järjestyksessään kuudes täyspitkä levymme Ihan ok! julkaistiin maaliskuun puolivälissä, viikkoa ennen levynjulkistamiskiertueen alkua. Levynjulkkaripäivää juhlistettiin Hakaniemen Levykauppa Äxässä pullakahvien merkeissä. Soitin julkistamisjuhlan yhteydessä muutaman Ukkosmaine-biisin yksikseni yhtyetoverini sairastuttua pahasti juuri päivää ennen keikkaa.

Kevään keikat

Levynjulkistamiskiertueen keikat alkoivat pääsiäisviikonloppuna Joensuusta. Kerubissa oli upeat puitteet levynjulkistamiskeikan soittamiselle, keikan aluksi screenille heijastettiin Megaman II -musavideosta tehty kollaasi ja täysi sali oli innoissaan.

MegamanintroKerubi.jpg
Kuva: Antti Pitkäjärvi

Joensuusta keikat jatkuivat muualle Suomeen, soitimme muun muassa Oulussa, Kuopiossa, Tampereella, Turussa ja Helsingissä. Suurin osa paikoista oli täynnä, varsinaisesta yleisökadosta kärsittiin oikeastaan vain Järvenpäässä, jossa paikalle saapui vain parisenkymmentä henkeä. Keikka oli kuitenkin hyvä.

Kevään tunnelmaltaan paras keikka oli omissa kirjoissani Helsingin Korjaamolla huhtikuussa soitettu keikka. Klubikeikkojen lisäksi soitimme kevään aikana nipun yksityiskeikkoja. Mukana oli muun muassa hääkeikkoja sekä muita juhlia ja myös Mesenaatti-kampanjan kautta tilattuja olohuonekeikkoja. Yhteensä keikkoja kertyi muutaman kuukauden ajalle noin parikymmentä.

Soittohommia riitti ja kevät eteni kauniina mutta kaikki ei kuitenkaan ollut kohdallaan. Alkoi ilmetä, että ainoa järkevä ratkaisu olisi pitää tauko yhtyetoiminnasta ja että sen tulisi olla mitaltaan määrittelemätön.

Päätös tuntui raskaalta mutta oikealta. Myönnän silti auliisti, että olin kevään aikana melkoisen poikki. Erityisen pahalta tuntui Jyväskylässä soitetun kiertueenpäätöskeikan jälkeen, jolloin päätös oli jo tehty mutta ei julkistettu. Oli raastavaa kasata keikan jälkeen kamoja ja yrittää hymyillä vastaukseksi ihmisille, jotka kasvot onnellisina loistaen hehkuttivat keikkaa ja kyselivät että ”ensi vuonna sitten uudestaan, eikö niin?”.

Onnekseni oma lähipiirini on täynnä fiksuja ja empaattisia ihmisiä ja sain heiltä kaiken mahdollisen tuen silloin kun sitä kaipasin. Hiljalleen asiat alkoivat selkiytyä omassa päässäkin ja aloin järjestellä asioita. Kirjoitin Facebook-sivullemme uutisen tauolle jäämisestä (teksti on luettavissa täällä), sovin keikkajärjestäjien kanssa viimeiset taukoa edeltävät esiintymiset lokakuulle ja hoidin muita tauolle jäämiseen liittyviä käytännön asioita.

Lämpöä yleisöltä

Kesällä soitimme ainoastaan yhden keikan mutta se jäi mieleen sitäkin paremmin. Esiinnyimme Joensuussa Popkatu-tapahtuman viimeisenä esiintyjänä kaupungintalon sisäpihalla Ilosaarirock-viikon perjantaina.

Soittoaikamme oli puoli kahdelta yöllä, mikä oli jo itsessään haastavaa. Tilannetta ei helpottanut se, että yöllä noin kymmenen aikaan alkoi hillitön kaatosade, joka ei tuntunut lakkaavan millään. Vielä tuntia ennen keikkaa taivas oli tumma kuin syyskuussa, sadepisarat hakkasivat maata ja olin varma, että keikalle tulisi vain kourallinen ihmisiä.

Jotenkin sade kuitenkin lakkasi vain puolta tuntia ennen keikkaa ja kamoja pystyttäessä huomasi että paikalle valui hiljakseen enemmän ja enemmän ihmisiä. Kun lopulta aloitimme, otti yleisö vastaan niin valtavalla äänenpaineella että hämmästyin. Paikka oli aivan ääriään myöten täynnä, järjestäjät totesivat myöhemmin että kyseessä oli kaikkien aikojen kävijäennätys.

Popkatu2016.JPG
Yleisötungosta puoli kahdelta aamuyöstä.

Vaikka olin ennen keikkaa ollut pessimistisellä ja ankealla tuulella, katosi kaikki se kun katsoi ja kuunteli yleisöä, joka lauloi kaikki biisit mukana aivan täysillä. Tuntui kuin olisi täyttynyt sillä lämmöllä, joka yleisöstä lavalle huokui.

Se sama lämpö on asia, josta olin viime vuonna useammassa kohdassa hyvin häkeltynyt ja äärimmäisen kiitollinen. Kun ilmoitus tauosta oli tehty, alkoi ihmisiltä tulla yhteydenottoja, joissa kiitettiin musiikistamme ja kerrottiin sen merkityksestä omassa elämässä. Tarinat olivat paikoin sellaisia, että niitä lukiessa tai kuunnellessa huomasi haukkovansa henkeä. On sanottava, ettei todella ole osannut miettiä musiikkia tehdessä, että sillä voisi olla niin valtava vaikutus johonkin tuntemattomaan ihmiseen.

Yksi kauneimmista palautteista tuli Facebook-viestinä nuorelta lauluntekijänaiselta, joka kertoi meidän paitsi innoittaneen musiikillamme, myös tee-se-itse-asenteellamme.

”Ukkosmaine merkitsee miulle nuoruutta, itsensä löytämistä ja hyväksymistä, rakkautta ja ystävyyttä. Ukkosmaine on luonut uskoa siihen, että tekemällä rohkeasti omaa juttua ja uskomalla siihen, voi niin sanotussa marginaalissakin saavuttaa vaikka mitä hienoa.”

Tähän tekisi mieli lainata vaikka millä mitalla saatuja viestejä, mutta tämä muutenkin pitkä teksti venyisi silloin jo liikaakin. Lainaan kuitenkin vielä pätkän eräästä kauniisti kirjoitetusta viestistä, jonka viimeinen lause on aivan erityisen osuva.

”En enää edes muista, kuinka pitkään olen kuunnellut musiikkianne ja käynyt keikoillanne, eikä sillä oikein ole merkitystäkään. Mutta teillä ja teidän tekemällä musiikilla on. Te olette osoittaneet, että aitous on uusi musta (ja keltainen ja vaaleanpunainen). Voi hyvinkin olla, etten enää tule löytämään bändiä, jonka musiikissa, esiintymisessä ja läsnäolossa niin lavalla kuin somessakin paistaa sellainen vilpittömyys ja tekemisen riemu. Eikä elämässä voi koskaan olla liikaa muistutuksia siitä, että on aivan turhaa välittää siitä, mitä muut miettivät, kunhan tekee itsensä onnelliseksi ja levittää sitä onnea ympärilleen.”

Heiliaukeama.jpg
Ukkosmaine-muistoja keräsi myös yhtyeelle kokonaisen aukeaman omistanut paikallislehti Karjalan Heili.
Juttu on luettavissa täällä.

Viimeisiin keikkoihin valmistautuminen

Kesän mentyä oli aika valmistautua viimeisiin taukoa edeltäviin keikkoihin. Aloitimme treenaamisen jo hyvissä ajoin, sillä halusimme tehdä viimeisistä keikoista erityiset myös sillä tavalla, että niillä soitettaisiin useampia harvemmin kuultuja lauluja. Tiesimme myös, että keikoista tulisi erityisen pitkiä, joten otimme haltuun ison reservin lauluja, yhteensä treenattavien joukossa oli liki 40 biisiä.

Viimeiset keikat alkoivat Joensuusta lokakuun 14. päivänä. Soitimme poikkeuksellisesti Kerubin salin sijaan alakerran kellarissa, sillä yläkerrassa oli samana iltana keikalla Kotiteollisuus. Ratkaisu kävi sikäli hyvin, että kellari on keikkapaikkana aavistuksen verran intiimimpi. Sillä on myös yhtyeellemme historiallista arvoa, sillä soitimme siellä jo aikana ennen Kerubia vuonna 2008, kun keikkapaikka toimi nimellä Karjalantalon Kellari.

Oli jokseenkin koomista pysäköidä lainassa ollut pienehkö keikka-automme Kotiteollisuuden valtavan bussin viereen. Raskaan musiikin soittaminen lyö selvästi leiville paremmin kuin diskopopin.

Tyokoneidenarvonta.JPG
Mollin suosiminen sävellyksissä kannattaa.

En muista jännittäneeni aikoihin keikkaa niin paljon. Tiedossa oli jo ennakkomyyntien perusteella, että paikalle on tulossa ennätyksellisen paljon yleisöä. Ja toki iltaan liittyi valtava tunnelataus noin ylipäätään. Tilannetta ei helpottanut se, että soittoaika oli Kotiteollisuuden kymmeneltä alkavan keikan takia vasta puoliltaöin. Hermoiluaikaa oli näin ollen huomattavan paljon enemmän.

Lopulta kello oli pykälässä ja tuttu junankuulutusintro lähti soimaan. Halasimme ja astelimme lavalle.

En usko että näky lavalle noustessa unohtuu ihan äkkiä. En ole ikinä nähnyt Kerubin kellaria niin täynnä. Meteli joka ihmisistä lähti, kun nousimme lavalle oli aivan hillitön.

En ehkä lähde erittelemään keikkaa tarkemmin, sanon vain sen ettei sen olisi toivonut loppuvan ollenkaan. Tuntui siltä, että keikka on huippuhetkeä toisensa perään. Ilmeisimpien keikkahittien lisäksi soitimme nipun harvinaisuuksia, muun muassa ensiesityksensä saaneen, ainoastaan joulukalenteriluukussamme julkaistun Talvikruunuprinsessan.

Kerubi_14102017_2.jpg
Kuva: Antti Pitkäjärvi
Kerubi_14102017_3.jpg
Kuva: Elina Mäläskä
Kerubi_14102017_1.jpg
Kuva: Antti Pitkäjärvi

Omalla kohdallani sain suurimmat väristykset esittäessäni Tilkkutäkin alla -biisin yksin. Oli upeaa kuulla yleisön laulavan itselleni tärkeätä mutta harvemmin keikoilla soitettua kappaletta mukana juuri sopivan herkällä otteella.

Yli parituntinen keikka päättyi Suudelmia Suvikadulla -biisiin, jonka aikana huomasin nieleskeleväni liikutusta. Yleisö taputti lisää vielä senkin jälkeen ja palasimme vielä kumartamaan. Lavalta pois astellessani joku ojensi minulle käteen aurinkolasit. Tajusin vasta myöhemmin takahuoneessa niitä katsoessani, että ne eivät olleet mitkä tahansa lasit vaan Yamaha-logoilla koristellut peililasit! Suuri kiitos lahjanantajalle.

Joensuulahjat.jpg
Joensuun keikan jälkeen saatuja lahjoja: yhtyeelle omistettu rakkauskirje sekä Yamaha-peililasit.

Keikan jälkeen ei tehnyt mieli jäkittää takahuoneessa vaan jutella paikalle tulleiden ihmisten kanssa, niinpä palasin salin puolelle heti kuivan paidan päälleni vaihdettua.

Ihmisten kanssa jutellessa tajusi konkreettisesti sen, ettei tunteellinen olo tosiaankaan ollut rajoittunut vain lavalle. Useamman ihmisen silmät olivat kyynelissä, vaikka kasvoilla hymy olikin. Paljon kauniita sanoja tuli vaihdettua ja jälleen kuulin sellaisia tarinoita, joita kuunnellessa tuli melkoisen sanaton olo.

Joensuusta suuntasimme seuraavana päivänä kohti Oulua, jossa soitimme viimeisen taukoa edeltävän yksityiskeikkamme. Keikka superfaninamme tunnetun Kipen (mies on käynyt kotoaan Kemistä Ukkosmaine-keikoilla halki Suomen) synttäreille oli sovittu jo alkukeväästä, ennen kuin tauosta oli tietoa.

Yksityiskeikoista ei ole ollut tapana tänne blogiin kirjailla (ihan jo senkin takia, että yleensä yksityiset keikat ovat ihmisten henkilökohtaisilla juhlilla, joista ei ole kovinkaan korrektia levitellä kuvia tai tarinoita nettiin) mutta sanon sen verran, että keikka oli oikein lämmintunnelmainen. Toki oman hassun kontrastinsa edellisen päivän loppuunmyytyyn keikkaan loi se, että synttärikeikalla yleisöä oli reilu parisenkymmentä joista noin puolet ei tiennyt yhtyettämme etukäteen. Tuli elävästi mieleen kesä 2010, jolloin soitimme Ilosaarirockin täyteen ahdetun keikan jälkeen seuraavan keikkamme Raumalla ja ensimmäisen biisin aikana salissa ei ollut ketään.

Yleisömääristä puheen ollen, Kerubin keikan jälkeisellä viikolla lipunmyyntitietoja tiedustellessani sain kuulla, että meidän keikallemme oli myyty enemmän lippuja kuin Kotiteollisuuden. Keikkabusseistamme otettu yhteiskuva näyttäytyi heti uudessa valossa.

Viimeinen viikko

Helsingin keikkoja edeltäneellä viikolla ei osannut oikein miettiä mitään muuta kuin lähestyviä, toistaiseksi viimeisiä keikkoja. Olin onneksi jo hyvissä ajoin raivannut viikon tyhjäksi kaikista mahdollisista velvoitteista ja pystyin keskittymään ainoastaan keikkoihin valmistautumiseen, niihin liittyvien asioiden hoitamiseen ja itseni rauhallisena pitämiseen.

Keikkoja oli tosiaan luvassa kaksi: perjantain keikka oli loppuunmyyty jo yli kaksi kuukautta ennakkoon. Vaikutti siltä, että liputta jäi niin moni, että olin yhteydessä keikkajärjestäjään ja sovimme yhdessä järjestävämme ylimääräisen keikan edeltävälle päivälle.

Alkuviikon päivät kuluivat hitaasti mutta torstai saapui viimein. Soundcheckin ja ruokailun jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen odottelemaan keikkaa. Olin jotenkin ihan superjännittynyt, jopa pelokas. Ajatuksissa pyöri se, että entä jos jokin menee pieleen meistä riippumatta. Jokin odottamaton ongelma, jonka takia keikka tai jopa molemmat pitääkin jättää soittamatta.

Onneksi pelot olivat turhia ja pääsimme aloittamaan keikan sovittuun aikaan yhdeksältä. Paikalla oli oikein mukavasti ihmisiä, ei aivan loppuunmyyty sali mutta kovinkaan paljoa siitä ei jäänyt puuttumaan. Alku tuntui vähän varovaiselta ja tunnustelevalta niin yhtyeen kuin yleisön puolelta mutta lopulta homma lähti rullaamaan ja parituntinen vierähti Joensuun keikan tavoin hetkessä.

Olimme sopineet soittavamme torstaina hieman erilaisen setin kuin perjantaina, sillä tiesimme että kaikkein innokkaimmat kuuntelijat olivat ostaneet liput molemmille keikoille. Torstain keikan erikoisuuksina oli muun muassa Tyttöni Rosmariini sekä Klausin yksin esittämä, ensiesityksensä saanut Morrissey.

Keikan jälkeen rauhallista hengailua paikalle saapuneen yleisön kanssa. Vetäydyin kotiin ystäväni Tuomaksen kyydillä jo melko varhain, sillä en halunnut olla perjantaina väsynyt. Oli muuten melkoisen hämmentävää poistua Korjaamolta siten, ettei tarvinnut roudata mitään, kamat saivat jäädä lavalle valmiiksi kytkettyinä seuraavaa päivää varten. Jopa paitamyyntipiste jätettiin purkamatta, kun saimme varmistuksen ettei seuraavana päivänä paikalle olisi tulossa ennen ovien avaamista kuin siivooja.

TakkiKorjaamo.JPG
Keikkavaatteet jäivät kuivumaan takahuoneeseen perjantaita varten.

Viimeinen ilta

Perjantaiaamu valkeni harmaana. Nukuin hyvin mutta heräsin hermostuneena, ajatukset olivat tulevassa illassa koko ajan. Yritin vakuutella itselleni parhaani mukaan, ettei iltaa varten tarvitsisi enää huolehtia mistään, kamat olivat valmiina paikalla ja kaikki muukin asiaankuuluva hoidettu. Olin myös sopinut keikalla autolla saapuvan ystäväpariskunnan kanssa, että he nappaavat soittokamani keikan jälkeen kyytiin, etten joudu itse huolehtimaan niistä.

Päivä vierähti päiväkirjaa kirjoittaessa ja ajatuksia kasaillessa. Lopulta sain iskostettua itseeni ystäväni esittämän ajatuksen siitä, että ei kannata miettiä sitä miten ilta menee vaan ottaa se vain vastaan. Se voisi sisältää mitä vaan mutta on parasta olla miettimättä etukäteen sitä, miltä mikäkin tuntuu: kyllä se asia ratkeaisi ihan itsestään.

Treffasimme Korjaamolla Klausin ja perjantaina paitamyyjäksemme lupautuneen vanhan lukiokaverimme Jussin kanssa illallisen merkeissä. Tuntui helpottavalta jutella niitä näitä ja ottaa rauhallisesti.

Korjaamoloppuunmyyty.jpg
Korjaamon liput myytiin loppuun kahta kuukautta ennen keikkaa

Ruoan jälkeen yläkertaan keikkapaikalle odottelemaan. Tsekkasimme vielä keikka-asetukset eilisen jäljeltä ja soitimme läpi muutaman biisin viimeistelytreenimielessä. Olo tuntui rennolta ja rauhalliselta. Hovivalokuvaajamme Tomi Palsa saapui kuvaajaystävänsä Riikka Vaahteran kanssa myöskin paikalle treenailun aikana.

Hermoilu pysyi poissa myös siinä vaiheessa, kun salin ovet avattiin ja yleisö alkoi virrata sisään. Koska aikaa keikkavaatteiden vaihtamiseen oli hyvin, jäimme molemmat hengailemaan salin puolelle hetkeksi ihmisten saapuessa ja ehdin itse vaihtaa muutamia sanasia paikalle saapuneiden läheisten ihmisten kanssa. Muun muassa pikkusiskoni huomautti kuinka paljon yhtyeemme on ollut läsnä hänen elämässään: soitimme bändiuramme järjestyksessään kolmannen keikan hänen 19-vuotissynttäreillään, myöhemmin olemme esiintyneet hänen häissään ja levyllemme on päätynyt hänen esikoiselleen omistettu kappale…kahteentoista vuoteen mahtuu paljon.

Oli myös huikeaa kuulla mistä kaikkialta ihmiset olivat keikalle matkustaneet: yksi kertoi tulleensa varta vasten Rovaniemeltä, toinen puolestaan Hollannista.

Vetäydyimme takahuoneeseen niin että jäi sopivasti aikaa vaihtaa vaatteet. Olin varannut itselleni edellisten keikkojen tavoin kaksi vaatekertaa, vaihtaisin toisen pukuni Klausin soolobiisin aikana.

Tunnelma oli jotenkin jopa omituisen rennon tuntuinen. Vaikea selittää, mutta tuntui helpottavalta olla viimein siinä pisteessä mitä oli odottanut sekavin tuntein kesästä lähtien.

Lykkäsimme henkilökunnan pyynnöstä soittoaikaa noin vartilla, sillä ovet oli päästy avaamaan vähän myöhässä ja sisään jonotti vielä väkeä. Lopulta kaikki olivat sisällä ja annoimme miksaajalle luvan laittaa intronauha soimaan.

Perhoset iskeytyivät vatsaan välittömästi, kun intronauhan ensimmäinen junakellon kilaus kuului takahuoneeseen. Sitä seurasi mieletön huutomyrsky.

Tutut rutiinit vielä kerran. Hetki tasajalkaa hyppimistä, paikkojen irrottelua, 14 punnerrusta ja intronauhan viimeisten kuulutusten kohdalla halaus Klausin kanssa ja hyvän keikan toivotukset.

Astelimme lavalle yleisön huutaessa niin hillittömän kovaa, että paikan olisi voinut kuvitella viisi kertaa isommaksi. Katsoin salia, joka oli ääriään myöten täynnä hymyileviä ihmisiä. Aloitin avausnumeroksi sovitun Luotathan?-biisin intron ja hengitin syvään. Yleisö rauhoittui kuuntelemaan rauhallista aloitusbiisiä.

Kun Luotathan? saapui viimeisille tahdeille aloitin toisena biisinä olleen alkuaikojen klassikon Katuvalojen välkkeen miltei suoraan sen perään. Oli upeaa katsoa kuinka hiljaa kuunnellut yleisö räjähti kappaleen introssa kollektiivisesti pomppimaan.

Alkukeikka meni onnellisessa hurmoksessa. Tuntui hassulta ajatella aina välillä biisin alkaessa, että tämä on nyt sitten toistaiseksi viimeinen kerta kun soitan tätä. Osa kappaleista on ollut mukana koko 12 vuoden ajan ja niitä on tullut soittaneeksi satoja kertoja.

Samaa tuntui miettivän yleisö. En muista Mansikkakauden kertosäkeen ”Tartu kii” -huutojen tulleen yleisöstä koskaan niin lujalla äänenpaineella.

Korjaamo_21102017_TomiPalsa_A.jpg
Kuva: Tomi Palsa

Megaman II:n jälkeen Klaus asteli lavalta pois ja aloitin ensimmäisen soolonumeroni, Tilkkutäkin alla -biisin. Kylmät väreet menivät jälleen läpi kehon, kun lauloin biisiä ja kuulin yleisön laulavan mukana. Viimeisissä kertosäkeissä lopetin soittamisen ja lauloin mikrofonin ohi yhdessä yleisön kanssa. Biisin jälkeen kumarsin syvään, halasin lavan viereen saapunutta Klausia ja päästin hänet jatkamaan omaa soolobiisiään.

Kuuntelin takahuoneen oven läpi Klausin aloittamaa Morrissey-biisiä, avasin vesipullon ja hengitin syvään. Kuivasin alkukeikan hiet, vaihdoin toisen vaatekerran päälleni ja päätin mennä kuuntelemaan loppubiisin yleisön sekaan. Katselin yleisöä, joka lauloi mukana hymyssä suin ja aloin hymyillä itsekin ajatellessani miten mahtavaa tämä kaikki on ollut ja kuinka kiitollinen tästä kaikesta olen.

Palasin lavalle Klausin lopetettua biisinsä. Jatkoimme harvemmin soitetulla Niinivaara Express -levyn Linnut-slovarilla. Kappaleen päätyttyä iskin PSR-7:n tutun kompin käyntiin ja kysyin yleisöltä tietävätkö he, mikä on Niinivaaran postinumero. Vastaus tuli kovaäänisesti. Aloitin biisin introriffin ja katsoin hymyillen kuinka ihmiset hyppivät tasajalkaa.

80200:aa seurasi liuta keikkahittejämme: Eka kerta, Play, Salamaponi. Setin aivan viimeisenä kappaleena soitimme Nöpönenän, jonka toisen säkeistön esitimme yleisöstä käsin, heidän salin keskelle raivaamansa ympyrän keskeltä.

Korjaamo_21102017_TomiPalsa_B.jpg
Kuva: Tomi Palsa

Takahuoneeseen hikeä kuivaamaan ja kuuntelemaan kuinka yleisö vaati lisää. Olimme varautuneet encoreihin huolella, settilistaan oli merkattu ylimääräiseksi kymmenkunta biisiä.

Aloitin encoret erikoisnumerolla, Oletteko te tosissanne? -levyn Tervetuloa-biisillä, joka on omistettu keväällä 2010 lähipiiriini syntyneille lapsille ja näiden vanhemmille. Olen esittänyt kappaletta aiemmin ainoastaan kaksissa nimenantojuhlissa kesällä 2010. Herkkä kappale tuntui sopivalta erityislaatuiselle keikalle ja vastaanotosta päätellen myös yleisö oli sitä mieltä.

Tervetuloa-biisin jälkeen taas riehakkaampiin tunnelmiin: Turpa kiinni, Mozart! Illan ainoana lainabiisinä puolestaan kuultiin Aqua-käännöksemme Action Man. Klaus esitti myös vielä yhden soolobiisin tokassa encoresetissä, kuuntelin Sydämeni jäi sovituskoppiin -biisin jälleen yleisön joukosta, yhteisestä hikisestä tunnelmasta nautiskellen.

Olimme soittaneet jo reilusti yli kaksi tuntia, mutta ei tuntunut siltä että haluaisi lopettaa ja yleisöllä oli selvästi sama olo. Päätimme lisätä spontaanisti viimeisten encoreiden joukkoon vielä ensimmäisen levyn avausbiisin En voi unohtaa.

Vaikka encoreita reilusti olikin, oli lopulta aika illan viimeisen kappaleen. Olimme keskustelleet jo aiemmin siitä, että aivan viimeisen kappaleen tulee olla tarkoin valittu ja olimme päätyneet siihen että Suudelmia Suvikadulla on osuvin. Paitsi että se sisältää ajatuksen jatkuvuudesta (”ei aikamme oo ohi vielä”), on se myös kuvaus Niinivaaran kaupunginosasta juuri niinä aikoina kun yhtyettämme kyseisessä kaupunginosassa perustettiin.

Tuntui että halusin sanoa jotain yleisölle ennen viimeistä biisiä, vaikka liikutus meinasi kasvaa siihen pisteeseen ettei oikein pysty puhumaan mitään. En muista tarkkaan mitä sanoin mutta muistelen, että kerroin olevani suunnattoman kiitollinen siitä kaikesta mitä on vuosien varrella saanut kokea ja totesin Ukkosmaine-yleisön olevan aivan omaa luokkaansa: keikoillamme on vallinnut aina rakkauden, rauhan ja suvaitsevaisuuden ilmapiiri.

Aloitin vikan biisin kitarariffin ja yritin hengittää sisään yleisöä ja iltaa niin paljon kuin mahdollista. Kaikki lauloivat kappaletta mukana säkeistöjä myöten. Viimeiseen kertosäkeeseen tultaessa laitoin kitaran sivuun, kiedoin käteni Klausin ympärille ja lauloin yleisön kanssa niin kovaa kuin keuhkoista lähti.

Biisin jälkeen kumarsimme syvään. Katsoin kumartaessani kuinka hiki valui kasvoiltani noroina lavalle.

Korjaamo21102017_RiikkaVaahtera.JPG
Kuva: Riikka Vaahtera

Aplodeista ei tullut loppua. Näytin miksaajalle merkin laittaa loppunauha soimaan. Ehdotuksestani loppunauhaksi oli valikoitunut Johnny Cashin versio biisistä We’ll Meet Again. Kappaleen toiveikas tunnelma tuntui sopivalta myös keikan loppuun. Pysyimme lavalla vielä pitkään biisin soidessa, kättelimme eturiviä, taputimme yleisöllemme ja kumarsimme vielä muutaman kerran.

Sitten astuimme yhdessä takahuonekäytävään ja lysähdimme istumaan lattialle voipuneina. Klaus poksautti auki kuohuviinipullon takahuoneen jääkaapista ja kaatoi molemmille lasit. Skoolasimme. Takahuoneen oven läpi kuului, kuinka yleisö lauloi mukana We’ll Meet Againin viimeistä kertosäettä.

Korjaamobiisilista.jpg
Keikan biisilista sisälsi yhteensä 32 laulua, listasta puuttuva En voi unohtaa lisättiin mukaan lennosta.

Mitä nyt?

Kun on sisällä jonkin asian tekemisessä, ei tule liiemmin vilkuiltua taustapeileihin tai mietittyä muuten jo tehtyjä asioita. Nyt kun yhtye on toistaiseksi voimassa olevalla tauolla, niin ehkä on kuitenkin sopiva hetki istahtaa vertauskuvainnollisesti keinutuoliin takkatulen ääreen ja miettiä mitä on tullut tehtyä viimeisen 12 vuoden aikana.

Kuten historiamme tuntevat tietävät, Ukkosmaineen ensimmäinen keikka oli helmikuussa 2004. Siitä eteenpäin yhtye on tehnyt muun muassa:

    Yli 300 keikkaa ympäri Suomea, joukossa esiintymisiä isoilla festivaaleilla, loppuunmyydyillä klubeilla ja toisaalta hyvin pienimuotoisissa yksityistilaisuuksissa ynnä muissa erikoisissa ympäristöissä. Suomen lisäksi joukkoon mahtui myös pari ulkomaan keikkaa Virossa ja Saksassa.

    Kuusi studioalbumia, yksi levyiltä ylijääneistä kappaleista koostettu kokoelma, yksi ep, lukuisia singlejä ja reilu puolenkymmentä musiikkivideota. Levytettyjä kappaleita kaikkinensa yhteensä 82 (mukaan laskettu levyillä olevien biisien lisäksi myös ainoastaan netissä julkaistu Talvikruunuprinsessa sekä Levykauppa Äxän kokoelmaa varten tehty Herhiläinen).

    Yhtyeen kymmenvuotisen historian niputtaneen Salamaponin selässä -kirjan, joka keräsi ilmestyessään laajasti myönteistä palautetta ja huomiota.

Erityisesti levytettyjen kappaleiden ja toisaalta myös julkaisujen määrä häkellyttää itseäni. Olemme tehneet koko ajan uutta, vaikka välillä levytystauot ovatkin venähtäneet useamman vuoden mittaiseksi.

Painotuotteet.jpg
Tuotanto. Kuvassa ylävasemmalla myös alkuperäiset, vuosia sitten loppuunmyydyt omakustannelevyt.

Erityisen ylpeä olen siitä, että ennen tauolle jäämistämme julkaisimme levyn, josta olen ainakin itse hyvin ylpeä. Ihan ok! tehtiin vähemmällä aikataulujen rönsyilemisellä kuin muut 2010-luvun julkaisut ja sen toteutuksessa osattiin olla oikealla tavalla miettimättä liikaa ja edetä ideoiden ehdoilla. Olen myös ylpeä siitä, että levyn teksteissä käsitellään useita sellaisia asioita, joista koen tarpeelliseksi puhua: esimerkiksi Harmaasta hassuuteen ja Värit palaa -kappaleiden kuvaama parisuhteissa tapahtuva henkinen gaslighting-väkivalta.

Ylipäätään olen ylpeä siitä, että teimme kaiken 12 vuoden aikana täysin omalla tavallamme, suostumatta muiden ehdottelemiin myönnytyksiin. Tällä tavalla varmasti suljimme varmasti monessa kohdassa ovet suurempaan suosioon mutta toisaalta säilytimme tekemisen mielekkäänä ja hauskana. Keikoille lähteminen ei ole koskaan vituttanut.

Mitä nyt siis tapahtuu? No, yhtye on tauolla mutta esimerkiksi nämä kotisivut jatkavat olemassaoloaan, tosin päivityksiä tänne ei varmastikaan tämän tekstin jälkeen ole luvassa. Vieraskirja on suljettu mutta verkkokauppa toimii edelleen niin kauan kuin myyntiartikkeleita on vielä jäljellä: levyistä ja t-paidoista ei ole tauon aikana tulossa lisäkappaleita joten jäljellä olevat myytävät ovat toistaiseksi viimeisiä. Facebook-sivumme jatkaa myös olemassaoloaan.

Itsestäni on jotenkin kiehtovaa ajatella, ettei ole enää omissa käsissä jäävätkö laulumme elämään. Soitetaanko biisejämme vielä esimerkiksi kotibileissä, toivotaanko niitä radioissa tai diskoissa, lauletaanko niitä mukana automatkoilla. Sitä ei voi tietää, eikä siihen voi itse vaikuttaa.

Musiikin elämään jäämiseen liittyy myös kappaleidemme versiointi, mihin suhtaudun itse erityisen positiivisesti. Tai no, uskon että varmasti suurin osa musiikintekijöistä kokee varmasti olonsa imarrelluksi jos joku heidän teoksiaan versioi. Viime vuodenkin aikana vastaan tuli joitain Ukkosmaine-versiointeja: Yari esitti Luotathan?-biisiä Jättömaafestivaalin soundcheckissä, Pyyhe kenttään…not! -biisistä tuli metallicover. Itselleni kaikkein rakkain Ukkosmaine-versiointi on Niinivaaran lukion viimeiseksi jääneen lukuvuoden (2014–2015) päätteeksi julkaistun Lauluja Niikalta -levyn avausraita Suudelmia Suvikadulla.

Kerrattakoon ja kerrottakoon siis myös tässä, että mikäli haluatte biisejämme soittaa itse, niin se on erittäin suotavaa. Keikoilla esittämiseen ei erillistä lupaa tarvitse hakea (julkisissa tilaisuuksissa on toki suotavaa tehdä Teostolle esitysilmoitus – ilmoituksen tekeminen on esiintyjälle ilmaista, keikkapaikka tilittää sitten meille tekijöille esityskorvaukset eteenpäin), levyttämiseen on paikallaan kysyä lupa jota voi tiedustella sähköpostitse.

Oma musiikintekoni luonnollisestikin jatkuu, sekä aikuisyleisölle että lapsille. Näillä näkymin olen myös julkaisemassa uutta musiikkia tämän vuoden aikana. Jos tekemisistäni on kiinnostunut, niin voi seurata kotisivujani ja/tai käydä tykkäämässä Facebook-sivuistani.

Kiitos vielä kerran kaikille kaikista niistä vuosista, jotka olette mukanamme olleet! On ollut etuoikeus soittaa sellaiselle yleisölle, mikä te olette olleet. Tuokoon tulevaisuus meille kaikille paljon hyviä asioita.

Rauhaa ja rakkautta,

Ville Karttunen
(artisti, joka tunnettiin vuosina 2004-2016 myös nimellä Wilhelm Meister)

Korjaamo_21102017_TomiPalsa_C.jpg
Kuva: Tomi Palsa

Päivitys taukoon liittyen

01.10.2016 (Sekalaista)

Teksti julkaistu alun perin Ukkosmaineen Facebook-sivuilla 13.6.2016

Ystävät! Kesäkuun alkuun on valitettavasti kerrottava hieman haikeita uutisia.

Koska kuuntelijakuntamme on ollut kautta linjan poikkeuksellisen omistautunutta ja lämmintä, tuntuu reilulta kertoa tästä asiasta omin sanoin ilman että naamioi sanottavansa persoonattomaksi tiedotteeksi. Aiheesta puhuminen tuntuu vielä vähän kummalliselta ja hankalalta mutta yritän parhaani.

Asiahan on nyt niin, että Ukkosmaine on vetäytymässä määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Ja tiedän, tuo on yleisesti ottaen ilmaus jota käytetään silloin kun bändi on lopettamassa mutta halutaan jättää auki takaportti paluulle.

Meidän tapauksessamme ajatuksena on kuitenkin oikeastikin se, että kyseessä on tauko. Mutta se, miten pitkä tauko: ei mitään hajua.

Bändi on toiminut nyt yli 12 vuotta ilman yhtään oikeasti pidempää taukoa: pisimmät ovat olleet puolen vuoden mittaisia ja niidenkin aikana on ollut tiedossa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Nyt täytyy ottaa sellainen tauko, josta ei etukäteen tiedä minkä mittainen se on. Se voi tarkoittaa kahta vuotta, se voi tarkoittaa kymmentä vuotta.

Syitä ja tarpeita taukoon on monia, ja niitä lienee turha lähteä tässä penkomaan. Omasta puolestani voin sanoa sen, että palo musiikintekemiseen ja sen esittämiseen on ennallaan ja tulen luonnollisestikin sitä bändin tauon aikanakin jatkamaan. On myös huomautettava, etteivät kummankaan muut musiikkihankkeet vaikuta taukopäätökseen: kuten tiedetään, kummallakin meistä on ollut muita musiikkihommia Ukkosmaineen ohella koko bändin ajan.

Arvostus teitä kuuntelijoitamme kohtaan on kasvanut vuosien varrella suureksi. Monissa kohdissa on tullut selväksi, että Ukkosmaineen merkitys monen elämässä on suuri. Artistin näkökulmasta voin sanoa sen, että teidän ehtymätön tukenne ja keikoilla välittynyt positiivinen energia on auttanut jaksamaan hankalissa kohdissa.

Sen takia on ilmiselvää, että olisi epäreilua vetäytyä tauolle ilman mahdollisuutta nähdä meidät vielä keikalla. Näin ollen siirtymä tauolle tehdään väljällä aikataululla.

Viimeiset keikat ennen taukoa soitetaan Joensuussa ja Helsingissä lokakuun loppupuolella, tarkat päivämäärät ja keikkapaikat julkistetaan myöhemmin. Sitä ennen keikkailemme normaalisti ja otamme myös vastaan keikkapyyntöjä. Kesällä julkisia keikkoja on tällä haavaa tiedossa tasan yksi: se on Joensuussa Popkatu-tapahtuman yhteydessä Ilosaarirock-viikon perjantaina 15.7.

Mitäpä tähän muuta voi sanoa kuin että kiitos jo tässä vaiheessa kaikesta siitä, mitä olette antaneet. On ollut etuoikeus saada soittaa teille ja toivon, että tämän bändin puitteissa niin pääsee tekemään vielä joskus tulevaisuudessa tämän vuoden lokakuun keikkojen jälkeenkin. Aika näyttää. Hyvää kesän alkua, nähdään keikoilla.

-Wilhelm

Uudet sivut linjoilla!

10.03.2016 (Sekalaista)

Oivallista alkavaa kevättä ja tervetuloa uusille kotisivuillemme! Sivut saivat ensi viikolla ilmestyvän Ihan ok! -levymme mukaisen ilmeen ja samalla pientä kasvojenkohotusta eri osioihin. Suurkiitokset päivitysurakasta webmasterillemme Tommille!

Yksi näkyvä muutos on se, että sivun oikeassa laidassa näkyy nyt sekä Facebook- että Instagram-sivumme (liityimme kyseiseen palveluun pari viikkoa sitten, tervetuloa seuraajaksi jos palvelua käytät!) syöte. On siis helppo seurata sosiaalisen median kuulumisia näidenkin sivujen kautta, vaikkei itse kuuluisi kyseisten sivujen käyttäjiin.

Sosiaaliseen mediaan liittyen on pahoiteltava sitä, että kotisivujen päivitystahti on ollut viime vuosina hyvin verkkaista: selkeä syy tähän on se, että kun Facebook-sivulle tulee helposti päivitettyä kaikki pienemmät ja isommat kuulumiset, niin kotisivut jäävät paitsioon. Tänä keväänä voisin omasta puolestani luvata olevani aktiivisempi ja yrittää saattaa keikkapäiväkirjoja linjoille tuoreeltaan.

Tätä kirjoittaessani keikkojen alku on enää kahden viikon päässä, levynjulkaisu puolestaan ensi viikolla! Jännittäviä ja innostavia aikoja eletään, on mielenkiintoista nähdä miten Ihan ok! otetaan vastaan. Oma tuntuma albumista on erityisen hyvä ja helmikuussa julkaistun Megaman II -sinkun ja -musiikkivideon vastaanoton perusteella sitä selvästikin odottaa aika moni.

Tuntuu hurjalta ajatella, että edellisen levymme Pallosalaman julkaisusta on ehtinyt kulua jo kolme vuotta. Kuten vaiheitamme seuranneet tietävät, emme ole kuitenkaan tuota aikaa levänneet laakereillamme vaan toteuttaneet omia projektejamme. Klaus on tehnyt Pihka ja myrsky -yhtyeensä kanssa peräti kolme levyä: vuonna 2014 julkaistun Liikaa jotain melkein -debyytin sekä viime vuonna kahdessa osassa julkaistun Koskaan ei ole valmista -tuplalevyn. Bändi oli myös viime vuonna mukana Uuden musiikin kilpailussa Sydän ei nuku -kappaleella. Kaikki Pihkis-levyt ovat kuunneltavissa Spotifyssa ja tilattavissa Juki Records -levy-yhtiömme verkkokaupasta.

Itse puolestaan kirjoitin Ukkosmaineen kymmenvuotisjuhlallisuuksien yhteydessä keväällä 2014 julkaistun Salamaponin selässä -kirjan. Viime vuonna julkaistiin puolestaan ensimmäisen soololevyni Lätäkköarkisto. Levy oli melkoisen pitkän kypsyttelyn tulos, sillä sen ensimmäiset biisit ovat peräisin vuodelta 2009. Tein myös kyseisen levyn myötä reilut kymmenkunta keikkaa sekä avasin omat kotisivut. Sooloalbumini on myöskin kuunneltavissa Spotifyssa sekä tilattavissa Jukin verkkokaupasta.

Lisättäköön tähän liittyen, että kun meidän molempien viime vuosien musiikilliset hankkeet ovat olleet suhteellisen näkyvästi esillä, ovat monet tutut kyselleet ovatko omat projektimme merkki siitä, että Ukkosmaineen toiminta on hyytymässä.

Vastaus on lyhyt: ei. Meidän näkökulmastamme tilanne on aivan päinvastainen. Me molemmat teemme musiikkia täysipäiväisest, joten on vain luonnollista että kanavia on useita. Kun viime vuonna kokoonnuimme pitkästä aikaa tekemään musiikkia yhdessä, oli tuore innostus ja virta suorastaan käsin kosketeltavaa. Se, että molemmat ovat päässeet viime vuosina toteuttamaan omia ideoitaan juuri omilla tavoillaan on tuonut Ukkosmaineen tekemisiin aivan uudenlaista rentoutta ja vapautuneisuutta.

Mutta tässä lienevät tärkeimmät kuulumiset tältä erää. Kirjoittelemme varmastikin molemmat myöhemmin lisää muun muassa levyntekoprosessista ja biiseistä ylipäätään. Ja ihan kohtahan nähdäänkin jo keikoilla. Ensi viikon perjantaina tarjoilemme muuten Helsingissä vaikuttaville levynjulkistamisen kunniaksi mitalikahvit sekä lyhyen akustisen keikan Hakaniemen Levykauppa Äxässä, tervetuloa!

-Wilhelm

24. luukku: Hedwig

24.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään on jouluaatto ja Ukkosmaineen joulukalenterin viimeinen luukku aukeaa!

Eilisen tapaan tänään perehdytään syvemmin minun ja Klausin yhteiseen Ukkosmainetta edeltävään bändihistoriaan. Tänään mennään aivan sen alkulähteille, ensimmäiseen yhteiseen bändiimme nimeltä Hedwig.

Jotta jouluaaton luukku olisi mahdollisimman erikoinen, löytyy tämän päivän luukusta myös harvinainen, viime kesänä käsiini saama kuva Hedwigin viimeiseksi jääneeltä keikalta. Sen lisäksi saatte vielä erikoisen digitaalisen lahjan: tekstin yhteydestä voi ladata kuunneltavaksi Hedwigin ainoaksi jääneen demon toisen biisin. Meidän molempien korvia punoittaa hieman tuota nykyisin kuunnellessa, mutta koitetaan muistaa että olimme tuota tehdessämme vielä teini-ikäisiä.

Tähän siis päättyvät Salamaponin selässä -kirjan digitaaliset lisäsivut. Kiitokset kaikille näitä päivityksiä lukeneille ja kommentoneille! Erinomaisen rauhallista joulua, nähdään ensi vuonna!

-Wilhelm

Hedwig

Hedwig on bändi, jossa minun ja Klausin yhteinen musiikintekeminen alkoi. Bändi perustettiin kesällä 2000. Olin jo tuota ennen käynyt soittamassa toista kitaraa Klausin Bass Trap -bändissä. Tuolloinen pääbändini Caamos polki paikallaan mutta musiikin tekeminen kiinnosti koko ajan kasvavissa määrin. Lisäksi olin alkanut tehdä pöytälaatikkoon duurivoittoisia riffejä, jotka eivät tuntuneet sopivan synkistelyyn taipuvaisen Caamoksen linjaan. Oli sellainen tuntuma, että Klausin kanssa kemiat kohtasivat ja voisi olla kiva tehdä jotain yhdessä, joten ehdotin yhteisen bändin perustamista.

Kun miettii nykyaikaa, jossa äänitiedostot liikkuvat helposti ja nopeasti netin välityksellä, on hellyttävää muistella tuolloisia biisintekometodejamme. Minulla oli kotona pieni c-kasettimankka, jossa oli sisäänrakennettu mikrofoni. Nauhoitin siihen tekemiäni riffejä ja sen jälkeen pyöräilin vajaan kymmenen kilometrin matkan kotoa Pyhäselän Reijolasta Klausin luokse Joensuuhun. Klaus teki äänittämieni riffien päälle sanat ja laulumelodiat. Biisien tyylilajia voinee laveasti määritellä termillä powerpop.

Teimme kesän aikana yhdessä biisejä, joiden ympärille sitten syksyllä lukion ja meidän abivuotemme alettua kokosimme soittajat saman lukion alemmilla luokilla opiskelevista kavereista. Bassoon tuli Caamoksessakin soittava Matias, rumpuihin Klausin tuttu Juska.

Bändin nimi tulee Harry Potter -kirjasarjasta. Kuten kirjoja lukeneet tietävät, Hedwig on Harry Potterin pöllö. Olin bändiä perustaessa lukenut kirjasarjan ensimmäiset osat alkukielellä syksyn englannin yo-kirjoituksiin valmistautuessa ja ihastunut niiden maailmaan. Tuolloin sarjasta oli ilmestynyt vasta kolme ensimmäistä osaa ja ensimmäistäkään elokuvaa ei ollut vielä tehty.

Sivumennen sanoen muuten, tuntui hauskalta sattumalta, että kun tämän vuoden joulukuussa soitimme Niinivaaran lukion viimeisiksi jäävissä teemabileissä, oli niiden teemana Tylypahka.

Hedwig treenasi Niinivaaran lukion bändikämpässä. Muistan, että pahimmat konfliktit treeneissä tulivat minun ja Klausin välillä: riidanaiheina oli muun muassa se, kun Klaus lauloi kitarasoolojeni päälle ja sekös ärsytti nuorta wannabe-soolokitaristia. Skismoista huolimatta ensimmäinen keikkamme oli jo saman syksyn aikana Rantakylän nuorisotalolla, jossa järjestettiin tuolloin säännöllisesti bänditapahtumia.

Alkuvuodesta 2001 nauhoitimme ensimmäisen ja samalla viimeiseksi jääneen demomme lukion äänityskurssin puitteissa Karsikon yläasteen studiossa. Äänittäjänä oli musiikinopettajamme Juki, jonka mukaan nimesimme myöhemmin levy-yhtiömme. Demolla oli kaksi mielestämme parasta biisiämme, Hawaii ja Battery. Demosta tehtiin muutaman kymmenen kappaleen painos, jota myytiin lähinnä kavereillemme. Lähettelimme demoa myös joihinkin levy-yhtiöihin, joista yksikään ei vastannut, eikä se mikään ihme näin jälkikäteen demoa kuunnelleena olekaan: bändi oli innokas mutta hyvin haparoiva.

hedwigdemo2.JPG
Eka demo.
hedwigdemo1.JPG
Demon sisäkansi. Lataa toinen biisi Battery koneellesi klikkaamalla tästä. (mp3, 4,8 Mt)

Hedwigin viimeinen keikka oli toukokuussa Minerva-bändin lämppärinä 2001 Joyful Beat Caféssa Joensuussa. Tuon sittemmin toimintansa lopettaneen nuorisokahvilan tiloissa Koskikadulla toimi myöhemmin eräs vaateliike, nykyisin koko rakennus on purettu. Viimeinen keikka oli sikäli erikoinen, että rumpalimme Juska ilmoitti muistaakseni noin viikkoa ennen keikkaa ettei pääsekään sillä osallistuu petanquen SM-kisoihin. Paras poissaolon syy koskaan. Vararumpaliksi tuli lyhyellä varoajalla tuolloin Caamoksessa soittanut Leo, jonka kanssa perustin vuoden päästä Hedwigin hajoamisesta Hullut Hattuset -yhtyeen. Leo otti ohjelmiston nopeasti haltuun ja soitti keikan hyvin.

Hedwig ei varsinaisesti koskaan muodollisesti lopettanut. Minä ja Klaus valmistuimme ylioppilaiksi lukiosta. Minulla alkoi siviilipalvelus, Klaus matkusteli muun muassa Tanskassa ja Yhdysvalloissa ja bänditoimintaan tuli niin pitkä tauko, että jotenkin yhtye vaan haihtui ilmaan. Hedwig kuitenkin loi hyvän pohjan minun ja Klausin ystävyydelle ja yhteiselle musiikintekemiselle.

hedwiglive.jpg
Meneillään viimeiseksi jäänyt Hedwig-keikka Joyful Beat Caféssa.

23. luukku: Pentilän saha

23.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tämän päivän joulukalenteriluukussa täydennetään hieman kirjassa sivuttua yhteistä bändihistoriaamme. Kirjan avaavassa “Esihistoria”-kappaleessahan yhteisen musiikintekomme alkutaipaleet käydään läpi melko nopeasti ja pääpiirteittäin. Tämä oli tarkoituksellinen ratkaisu, sillä kirjan pääpaino oli kuitenkin Ukkosmaineessa ja aiemman bändihistorian tarkempi läpikäyminen ei tuntunut kokonaisuuden kannalta olennaiselta.

Mutta kuten sanottua, nämä joulukalenterin luukut toimivat eräänlaisina lisäsivuina varsinaiselle kirjalle ja täällä internetissä on tilaa rönsyillä vapaasti. Siispä: tänään kerron teille hieman bändistä nimeltä Pentilän saha.

-Wilhelm

Pentilän saha

Pentilän saha perustettiin alkuvuodesta 2003. Mukana olivat Klausin ja minun lisäksi Hullujen Hattusten kitaristi Miihkali ja Hattusten tuolloinen basisti Matias.

Perustimme punk-bändin sen ajatuksen ympärille, että jokainen soitti eri instrumenttia kuin normaalisti: näin saisimme aikaiseksi luontevasti punk-musiikkiin sopivan holtittomuuden. Näin ollen minä ryhdyin basistiksi, Miihkali laulajaksi, Matias rumpaliksi ja Klaus tarttui kitaraan. Klausille harppaus oli suurin, sillä hän ei ollut soittanut kitaraa aiemmin. Päätimme yhdessä, että tämän takia on myös luontevinta että hän tekee biisit. Neuvoimme kuinka kitaran E- ja A-kieliltä saa otettua kahdella sormella viitossoinnun ja totesimme sen riittävän tarpeisiimme varsin hyvin.

Pentilän sahan biisintekometodologia oli sellainen, että joko minä tai Miihkali kirjoitimme biisin tekstin paperilapulle, joka toimitettiin Klausille sävellettäväksi. Hän haki biisiin sopivat soinnut, laulumelodia meni yleensä yksi yhteen sointujen kanssa, paitsi jossain taiteellisimmissa numeroissa. Soinnut Klaus merkkasi muistiin sanojen yläpuolelle sen mukaan miltä E-kielen nauhalta se soitettiin. Näin ollen esimerkiksi G5 oli ”3”, H5 ”7” ja niin edelleen.

Pentilän saha teki vuonna 2003 yllättävänkin paljon keikkoja, varmaan noin kymmenkunta. Yhteistä keikoille oli se, että vähintään yhtä bändin jäsentä keljutti keikan jälkeen jostain syystä. Ainoa keikka, jonka jälkeen kaikilla oli hyvä mieli päättyi loppuyöstä siihen, että joku tuntematon juntti löi Miihkalia balalaikalla päähän Wanhan Jokelan edessä.

Syksyllä 2003 Pentilän saha teki ensimmäisen levynsä, nimeltään Rumpsutusta. Nimi napattiin Markus Kajon haastattelusta, jossa hän kertoi kaipaavansa vanhasta kotikaupungistaan Joensuusta muinaisia sydänääniä: ”Eipä kuulu enää rumpsutusta Penttilän sahalta. Ennen kuului, paitsi ehkä jouluaattona”.

Niin, bändin nimi Pentilän saha viittaa tosiaan vuonna 1996 Joensuussa palaneeseen sahaan. Bändin nimi kirjoitetaan yhdellä t:llä sen takia, että kuulimme bändin perustettuamme, että Penttilän saha -niminen yhtye oli ollut jo olemassa. Kirjoitusasun vaihtamisella päättelimme välttävämme varmuuden vuoksi sekaannukset jo aikoja sitten hajonneeseen cover-bändiin.

Rumpsutusta äänitettiin ja miksattiin yhden syyskuisen viikonlopun aikana. Yhdentoista biisin mittaisen levyn kesto oli 11 minuuttia. Biiseissämme mentiin suoraan asiaan eikä aikailtu.

Levynjulkistamiskeikka oli jo viikko levyn äänittämisen jälkeen. Bileet pidettiin Penttilän sahan raunioilla, joissa ei varsinaisesti olisi saanut oleskella, eikä varsinkaan soittaa keikkoja. Emme siis voineet mainostaa keikkaa, mutta puskaradion kautta paikalle saapui kuitenkin kiitettävä määrä ihmisiä. Soitimme heille lyhyen mutta ytimekkään keikan, jonka aikana rumpali päätti lähteä polkupyörällä kotiin, koska oli kylmä. Punk-estetiikkamme ulottui myös levynjulkistamisbileiden cateringiin, sillä yleisölle tarjottiin Miihkalin valmistamaa kiljua, joka oli ikimuistoisen pahaa.

Nelihenkisen Pentilän sahan viimeinen keikka oli Joensuun kävelykadun sittemmin toimintansa lopettaneessa kellaribaarissa. Jokin biisi hajosi kasaan ja paikkaukseksi Miihkali alkoi laulaa Satumaa-tangoa. Tilanne ärsytti, joten tempaisin bassostani piuhan irti ja poistuin paikalta kesken keikan.

Alkuvuodesta 2004 yritimme vielä treenata uusia biisejä, mutta homma hyytyi pääasiassa minun ja Klausin musiikillisiin erimielisyyksiin: joissain treeneissä ehdotin Klausia virittämään kitaransa ja hän oli sitä mieltä että se on punkissa tarpeetonta. Riidan vakavuudesta kertonee jotain se, että pari viikkoa noiden treenien jälkeen soitin Klausille ja ehdotin diskoduon perustamista.

Pentilän saha on jatkanut elämäänsä noiden vuosien jälkeenkin, joskin sopivan rauhalliseen tahtiin. Jossain vaiheessa bändin muodostivat Miihkali ja Klaus, tuolloin bändi teki käsittääkseni pari keikkaa satunnaisissa bileissä. Minä liityin bändiin takaisin vuonna 2008, mikä johti pian Klausin eroamiseen tai erottamiseen (kertojasta riippuen). Sen jälkeen bändi on julkaissut kaksi levyä: Peniksen vuosi ilmestyi vuonna 2009 ja tuorein teos Vittujen kevät puolestaan keväällä 2013.

pentilansaha2.JPG
Keikalla Joyful Beat Café -nuorisokahvilan punk-illassa keväällä 2003. (Kuva: Jumbu Viirret)
pentilansaha1.JPG
Sama keikka meneillään. Lavan oikeassa laidassa soittavan kitaristi-Klausin lavaimagoon kuului noihin aikoihin valkoinen ninjahuppu.

22. luukku: Kirjan tekovaiheita

22.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Ukkosmaineen joulukalenteri kääntyy loppusuoralle, ylihuomenna keskiviikkona avataan viimeinen luukku!

Kuten joulukalenteria seuranneet tietävät, tänä vuonna teemana on ollut keväällä ilmestynyt Salamaponin selässä -kirja ja kalenterissa on julkaistu kirjasta pois jääneitä kuvia sekä tekstikappaleita. Tänään luukussa vilkaistaan viime vuoden syksyllä alkanutta tekoprosessia.

Pidin koko kirjanteon ajan työpäiväkirjaa ja mietin olisinko julkaissut jotain otteita siitä. Nyt päiväkirjaa lueskellesani totesin, että merkinnät ovat lähinnä dialogia itsensä kanssa kirjanteosta ja samoja teemoja olen avannut näissä luukuissakin jo aiemmin. Päädyin siis selailemaan puhelimestani syksystä eteenpäin ottamiani kuvia ja kirjoitin niiden yhteyden pienen kuvareportaasin kirjanteon eri vaiheista.

-Wilhelm

makingof_pyora.JPG

Hauskaa, että tästä retkestä löytyi kuva, sillä tämä on otettu päivänä, jolloin kirjanteko konkreettisesti alkoi. Olin miettinyt asiaa jo pitkään, kerännyt ideoita ja hahmotellut tekstikappaleita päässäni mutta kirjoitustyö alkoi syyskuun toisella viikolla. Kyseisenä päivänä olin menossa aamusta työhuoneelle, mutta huomasin että ulkona olikin aivan mieletön keli: syyskuun alkamisesta huolimatta tarkeni t-paidassa ja shortseissa. Päätin nauttia lämpimästä päivästä ja mennä työhuoneelle vasta tehtyäni pitkän pyörälenkin. Pyöräilin Kalamajasta Koplin kautta Stroomin rantaan ja sen takana alkavalle pitkälle pyöräkaistalle. Jatkoin tietä eteenpäin päätyen lopulta Kakumäen niemeen asti. Tarpeeksi maisemia ihailtuani ja hengiteltyäni pyöräilin työhuoneelleni, vaihdoin päälle kuivan paidan ja kirjoitin liikunnan jälkeisessä raukeustilassa kolmen liuskan tekstikappaleen nimeltä ”Alkoholi ja autot”, josta muokkasin myöhemmin kirjaan kappaleet ”Huonot juopot” sekä ”Liikkuminen”.

makingof_tyopoyta.JPG

Suurimman osan kirjoitustyöstä tein syyskuusta joulukuuhun 2013 työhuoneellani Telliskivi Loomelinnak -kulttuurikompleksissa Tallinnassa. Huomasin pian, että säännöllinen työrytmi auttoi pitämään homman liikkeessä, joten kirjoitin maanantaista perjantaihin joka päivä noin neljä-viisi tuntia päivässä. Kirjoitustöiden jälkeen jatkoin työhuoneella yleensä musiikkihommien parissa, muun muassa äänitin ja työstin omia biisejäni. Tässä kuva työpöydästäni, jonka tärkeimpiä lisävarusteita ovat tietenkin Juki Records -kahvimuki, sekä oikean monitorikaiuttimen alapuolella majaileva James Hetfield -figuuri.

makingof_laput.JPG

Loppuvuodesta kasassa oli jo niin paljon tekstikappaleita, että aloin suunnitella alustavasti kirjan rakennetta. Kirjoitin erikseen kirjoittamieni tekstikappaleiden nimet tarralapuille (lapun väri kertoi siitä, mikä on kunkin jutun teema) ja järjestelin niitä työhuoneen seinälle erilaiseen järjestykseen, kunnes löysin kokonaisuuden, joka tuntui rullaavalta. Rungon kirjalle antoivat (väriltään haaleanvihreät) vuosilukukappaleet, joiden alapuolelle tuli erilaisia teemallisia tekstikappaleita.

makingof_taitto1.JPG

Ensimmäinen käsikirjoitusversio valmistui ennen vuodenvaihdetta. Alkuvuodesta 2014 muokkasin sitä koelukijoina ja ateljeekriitikoina käyttämieni ystävien ehdotusten ja kommenttien pohjalta. Samalla aloimme Klausin kanssa miettiä kirjan julkaisua ja totesimme olevan hyvä idea ajoittaa se siten, että samalla alkavat kymmenvuotiskeikkamme. Pakko on usein paras muusa, niin nytkin, sillä aikataulujen myötä kirjan sisältöä täytyi alkaa lyödä lukkoon. Taittoaikataulutkin sovittiin, graafisen alan ammattilaisena pitkään työskennellyt isäni lupautui tekemään kirjan taiton. Matkustin Itä-Suomeen helmikuun lopussa, mukanani printtinivaska viimeisimmästä käsikirjoitusversiosta. Kirja taitettiin isäni luona Tohmajärven Tikkalassa. Tässä työn alla näyttävät olevan kirjan sivut 51-52.

makingof_takakansi.JPG

Taittoviikot olivat raskaita. Samalla kun oikoluin ja editoin käsikirjoitusta sekä kaivelin arkistoista kirjaan valokuvia, olin mukana taitossa kommentoimassa ja ideoimassa. Samalla järjestelin kirjan Mesenaatti-yhteisörahoituskampanjaa. Tekemistä tuntui olevan loputtomasti mutta lopulta kaikki palaset alkoivat loksahdella kohdilleen samalla kun kevät eteni ulkona vääjäämättömästi. Palasin Tallinnaan maaliskuun puolivälin jälkeen ja sain mukaani kirjan oikovedoksen. Kuten kuvasta näkyy, oikovedoksessa takakannen teksti oli vielä vähän kesken.

makingof_mesenaatti.png

Väsymyksen ja stressin keskellä tuntui äärimmäisen ilahduttavalta seurata Mesenaatti-kampanjan etenemistä ja huomata, että kirjasta oltiin kiinnostuneita. Minimitavoite täyttyi jo hyvissä ajoin ja varsinaisesta tavoitteestakaan ei lopulta jääty paljoa. Kirja pystyttiin laittamaan Mesenaatti-kampanjan ansiosta painoon jo aiemmin kuin oli tarkoitus. Kiitokset vielä kaikille mesenointiin osallistuneille!

makingof_laatikot.JPG

Valmiit kirjat saapuivat huhtikuun alkupuolella. Kirjat painettiin Raamatutrükikodassa Tallinnassa, josta sai aivan ensiluokkaista palvelua. Painoltaan kevyiden cd-levyjen julkaisemiseen tottuneena ajattelin, että voin aivan hyvin käydä hakemassa kirjatilauksen painosta polkupyörällä, kun matkaa kotoa ei olisi tullut kuin alle kymmenen kilometriä. Kun sain käsiini lähetyslistan, ilmeni että kokonaistilauksen paino oli noin 175 kg. Totesin, että ehkä on parempi että kirjat toimitetaan kotiovelle. Toimituspäivää edeltävänä yönä en meinannut saada unta ja lopulta näin painajaisia, joissa kirjasta olivat unohtuneet kaikki välimerkit.

makingof_valmis.JPG

Ensimmäinen käsiini saama kirja! Kirjalaatikoiden toimittajan poistuttua avasin lähimmäisen pahvilaatikon ahneesti ja kaivoin esiin päällimmäisen kirjan. Tuntui samaan aikaan helpottuneelta ja hyvin kummalliselta pyöritellä ja tunnustella käsissään omaa kirjaansa. Puolen vuoden työn lopputulos oli nyt tässä. Välimerkit olivat tallella, tarkastin.

makingof_pakkaus.JPG

Kirjan valmistumisen jälkeen ei ehtinyt juurikaan lepäillä, sillä julkaisutyöt alkoivat. Roudasin kymmeniä kiloja kirjoja Tallinnasta Helsinkiin, jossa vietimme Klausin kanssa pitkän päivän postittaen valmiita kirjoja sekä Mesenaatin kautta ennakkoon tilanneille että medioille. Kuoria taisia olla lopulta noin 170. Täsmällistä toimintaa, sillä ainoastaan yksi ennakkotilattu kirja hukkui matkalla ja sekin ihmiselle, joka oli tilannut osoitteeseensa useampia.

makingof_elli.JPG

Työläimpien julkaisuhommien hoitamisen jälkeen oli aikaa juhlistaa kirjan valmistumista. Sovimme kirjan kuvitukset tehneen Elli Maanpään kanssa tapaavamme aamupäivästä ennen laivani lähtöä. Suunnitelmana oli käydä jossain kuohuviinilasillisilla. Meneillään oli kuitenkin jokin juhlapyhä ja Helsingin keskustasta ei löytynyt yhtäkään kahvilaa tai ravintolaa, joka olisi ollut auki. Kävelimme aikamme ja päädyimme lopulta Kauppatorille, jonka muikkukojulta sai kokista. Kirja-alan glamour oli läsnä!

————

ps. kirjan julkaisun jälkeen positiivista palautetta tuli paljon ja se tuntui mukavalta. Lehtiarvioita voi lukea täältä, mutta laitan tähän kuvareportaasin loppuun muutaman mieltälämmittävimmän Facebook- ja vieraskirjaviestinä saadun palautteen.

Salamaponin selässä -kirja pamahti postiluukkuun eilen. Luin sen yhdeltä istumalta loppuun. Hieno, humaani, humoristinen ja uskoa antava teos. Itse seurasin yhtyeen uraa enemmän aivan alkuaikoina, joten siinä oli paljon entuudestaan minulle tuntematonta informaatiota. Mahtavinta oli se kirjan sivuillekin asti yltänyt tekemisen meininki. Ystävyyden ja rakkauden ylistys. Kiitos hienosta kirjasta, kiitos hienosta musiikista. Maailma tarvitsee Ukkosmainetta. Nyt Niinivaarantie 19 soimaan, koska “Yli mutakuoppien” on tällekin päivälle hyvä ohjenuora!

————

KIITOS kirjasta!

Luin sen yhdeltä istumalta, kun en vain malttanut lopettaa..! Aion kehua kaikille.

Teoksenne viihdytti, nauratti ja koskettikin. Ja mikä parasta, se loi sisälle sen keikoiltanne tutun ihanan, lämpimän, kutkuttavan ja ennen kaikkea toiveikkaan olon siitä, että vaikka tässä maailmassa on suruja ja pelkoja ja teeskentelyä ja vääryyksiä, on täällä myös valtavasti hurjan kauniita ja hyviä ja suloisia ja aitoja asioita. Te olette sellaisia.

Kiitos myös valikoitujen kappaleiden soinnuista! Innostuin rämpyttelemään kitaraa pitkästä aikaa ja fiilistelemään biisejänne.

Hymyilyttää!! Kiitos!

————

Salamaponin selässä- kirja on hauskin, mukaansatempaavin ja inspiroivin kirja jonka oon pitkään aikaan lukenut. On ollut liikuttavaa lukea ukkosmaineen vaiheista koska oon ite käynyt keikoillanne jo monen vuoden ajan ja musikkinne on antanut iloa moneen synkkään hetkeen! Oon nauranut sattumuksillenne vedet silmissä ja arvostukseni bändiänne kohtaan on kasvanut entisestään kun oon saanut lukea miten kovasti töitä ootte bändin eteen tehnyt. Teen itekin musiikkia ja teidän asenne ja tarina inspiroi minuu valtavasti. Suuri kiitos siitä! :)

21. luukku: Vessatauko

21.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tämän päivän joulukalenteriluukusta aukeaa kuva, jonka mietin pitkään laittavani kirjan takakanteen. Takakanteen oli jo tulossa (sinne myös päätynyt) Markus Korpi-Hallilan ottama upea Ilosaarirock-kuva ja suunnittelin, että tämä kuva toisi sen yhteydessä mukaan keikkaelämän toisen puolen: yhtenä hetkenä soitetaan tuhatpäiselle ylesölle, toisena pidetään vessatauko kenttäolosuhteissa pakkasessa.

Loppujen lopuksi tuli sellainen olo, että takakansi on dynaamisemman näköinen kun siinä on vain yksi kuva. Lisäksi tämä kuva olisi ehkä antanut vähän väärän kuvan kirjasta varsinkin sellaisille, jotka eivät tunne bändiä entuudestaan. Sitä paitsi keikka-arjen karuus tulee kyllä vahvasti esiin kirjan sivuilta ilman erillistä alleviivaamista.

Tätä joulukalenteriluukkua kirjoittaessa oli silti hauska tajuta, että tämä kuva sulkee tietyllä tavalla yhden ympyrän kirjan suhteen. Kirjan historiikkiosuus alkaa siitä, kun kohtaamme Klausin kanssa Niinivaaran lukiossa yhteisen ystävämme esittelemänä ja päättyy siihen, kun soitamme Joensuu Areenalla PMMP:n lämppärinä. Tämä kuva on otettu juuri tuolta kyseiseltä PMMP-reissulta, kun ajoimme Helsingistä Joensuuhun ja sen on ottanut kuskinamme reissulla ollut Kari, joka puolestaan on juuri se henkilö, joka meidät toisillemme aikanaan esitteli.

-Wilhelm

tauonpaikka.jpg
Kuva: Kari Leskinen

20. luukku: Keikalla

20.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterin luukusta aukeaa kirjasta loppumetreillä pois jäänyt tekstikappale. Tein tämän “Keikalla”-kappaleen alun perin korvaamaan “Salamat”-kappaleen. Aloin kirjan ollessa jo taittovaiheessa epäillä “Salamat”-kappaleen tarpeellisuutta ja kantavuutta ja ajattelin, että kirjoitan sen tilalle kuvauksen siitä, miltä keikkojen soittaminen tuntuu. Kirjan viimeisiä käsikirjoitusversioita lukeneet ystävät kuitenkin kommentoivat yksimielisesti “Salamat”-kappaleen toimivan hyvin ja sopivan kokonaisuuteen paremmin kuin tämän. Kappaleen epäileminen meni kirjaprojektin loppuvaiheen stressin ja sen lietsoman yleisen itse-epäilyksen piikkiin.

Tämä kappale jäi siis kirjaimellisesti yli, sillä kirjan sivumäärä oli jo lukkoonlyöty. Sinällään ei harmita, että tämä jäi, sillä keikkakokemusta kuvaillaan kyllä historiikkikappaleissa paljonkin. Mutta samalla on kivaa, että tämän saa julki tässä, sillä tekstistä tuli mielestäni oikein toimiva.

-Wilhelm

Keikalla

En tiedä montaa asiaa, josta saisi saman nautinnon kuin onnistuneesta keikasta. Kun kaikki sujuu, on keikka sellainen tilanne, jossa ajatus hetkessä elämisestä toteutuu puhtaimmillaan. Arki katoaa, ei mieti mitään muuta kuin sillä hetkellä soittamiaan ja laulamiaan ääniä. Adrenaliini ja endorfiinit virtaavat kropassa. Keikoilla ei tunne kipua, ei fyysistä eikä henkistä.

Nautinto ei kuitenkaan selity pelkällä kemialla. Jos etsii yhtä yhdistävää tekijää sille, mikä tekee keikasta hyvän, olisi se yleisön ja yhtyeen välinen vuorovaikutus.

Yleisön määrällä ei ole mitään väliä. Kolmelle ihmiselle esiintymisestä voi saada yhtä voimakkaan tunne-elämyksen kuin kolmellesadalle soittamisesta. Kun kaikki onnistuu, on kuin fyysinen keikkapaikka häviäisi ympäriltä ja kaikki paikalla olevat siirtyisivät hetkeksi johonkin toiseen maailmaan, jossa kaikki on hetken ajan paremmin. Hetkellistä eskapismia.

Keikalla kaiken kokee ikään kuin vahvistettuna, myös negatiiviset tuntemukset. Tavalla tai toisella epäonnistuneen keikan jälkeen olo on tuskallinen. Ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, mikä meni pieleen. Yön yli nukkuminen auttaisi laittamaan asiat perspektiiviin, mutta kehnon keikan jälkeen unesta on turha haaveilla. Epäonnistuneet asiat pyörivät päässä loppumattomana kelana. Luultavasti urheilijoista tuntuu samalta epäonnistuneen ottelun tai kilpailun jälkeen.

Sen sijaan onnistuneen keikan jälkeen on parhaimmillaan hyvällä tuulella vielä monta päivää keikan jälkeen, ei jaksa hermostua edes vastoinkäymisistä. Positiivisen energian akut on ladattu hetkeksi täyteen.

Me olemme olleet pitkälti koko historiamme ajan ennen kaikkea keikkabändin maineessa. Levyarvioissa toistuva mantra on, että bändi on omimmillaan livetilanteessa.

Niin voi olla. Olemme molemmat esiintyjäluonteita ja nautimme lavalla olemisesta. Keikat eivät ole ikinä pakkopullaa. Ne ovat päinvastoin harvoja juhlahetkiä musiikilla itsensä elättämisen karussa todellisuudessa.

Eräs keikkajärjestäjä totesi meille kerran, että ”monesti keikoilla bändi näyttelee vuorovaikutusta ja pahimmillaan yleisö näyttelee sitä mukana, mutta teidän keikoilla se on aina molempien puolelta täysin aitoa”. Se oli kauniisti sanottu.

Levyt vs. keikat

Usein toistuva peruskysymys bändien haastatteluissa on se, kummastako artisti pitää enemmän: levyjen vai keikkojen tekemisestä.

Ymmärrän kysymyksen ja sen miksi sitä pitää kysyä, kyllähän noihin kahteen asiaan tiivistyy pitkälti se, miten bändit ihmisille näyttäytyvät. Vastauksen antaminen on kuitenkin mahdotonta, sillä kysymys on saman asian eri puolista. Kummassakin on oma viehätyksensä.

Jos ajatellaan musiikin tekeminen jonkin asian kertomisena, on levy kirje ja keikka puolestaan saman jutun kertominen suoraan kasvotusten.

Kirjettä kirjoittaessa voi punnita sanavalintansa tarkkaan, hioa tekstiä niin, että ilmaistava asia välittyy mahdollisimman kirkkaana ja tarkkana. Kirjeen saaja voi lukea kirjeen useampaan kertaan ja sulatella sen sisältöä rauhassa. Kirje säilyy ja sen pariin voi palata halutessaan myöhemminkin.

Keskusteleminen puolestaan on intensiivinen, intiimi ja vuorovaikutuksellinen hetki. Voi olla tarkka suunnitelma siitä, mitä aikoo sanoa, mutta itse tilanne ei koskaan mene täysin suunnitelman mukaisesti. Täytyy olla valppaana, elää mukana hetkessä ja pyrkiä saamaan vastapuoli ymmärtämään kerrottu asia. Vastapuolen kommentit täytyy tietenkin myös huomioida. Kun keskustelu on käyty, jää se elämään vain osapuolten omien muistojen varaan. Merkittävät keskustelut muistaa kuitenkin vielä vuosienkin päästä.

Levyn tekeminen on yksinäistä näpertämistä, jossa lähtökohtaisena ajatuksena on kuitenkin se, että lopputulosta valmistellaan jotakin varten. Siinä nautintoa saa pitkäjänteisyydestä: siitä, kuinka palaset loksahtelevat vähitellen paikoilleen. Keikka on puolestaan hetki täynnä räjähtävää energiaa, euforiapiikki jonka aikana elää täysillä vain juuri sitä hetkeä.

Se, kummasta pitää enemmän, vaihtelee. Joskus on kivempi mennä kirjaston lukusaliin kuin huvipuistoon.

19. luukku: Kitkan syyt

19.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tämän päivän joulukalenteriluukusta aukeaa “Kitkan syyt” -tekstikappale, jonka kirjoitin ensimmäisten joukossa kasatessani materiaalia syksyllä 2013.

Kirjaa tehdessäni kävin muistin tueksi läpi kaikkia mahdollisia arkistoja, muun muassa minun ja Klausin välisiä sähköpostikeskusteluja. Tämän ajatustenvaihdon löytyminen oli hauska hetki, sillä olin unohtanut sen kokonaan. Suoraan sanottuna yllätyin siitä, kuinka fiksusti olemme osanneet purkaa kumpaakin vaivaavia asioita ja puhdistaa ilmaa Oletteko te tosissanne? -levyn työstämisen alkuvaiheessa.

Innostuin sähköpostikeskustelustamme niin paljon, että tuntui kiehtovalta ajatukselta ottaa se mukaan kirjaan kokonaisuudessaan. Ensimmäistä käsikirjoitusversiota kasatessani totesin kuitenkin, että tämä olisi aivan liian pitkä ytimekkäästi ja tiiviisti etenevään kirjaan. Kokonaisuuden kannalta pitkä sähköpostikeskustelu tuntui kuriositeetilta. Näin ollen tekstikappaleesta päätyi lopulta kirjaan vain sen pohjustus, joka onkin melkein tuollaisenaan vuotta 2009 käsittelevän vuosilukukappaleen osana.

-Wilhelm

Kitkan syyt

Oletteko te tosissanne? -levyä syksyllä 2009 työstäessä haluttiin päästä eroon niistä asioista, jotka olivat hiertäneet edellistä levyä tehdessä. Edellisen levyn äänittämisen aikaan välit olivat olleet kireinä paikoin eri suuntiin sinkoilevien visioiden ja muun keskinäisen kitkan takia, eikä sellaista ilmapiiriä haluttu uuden levyn sessioihin.

Teimme epäsuomalaisen ratkaisun ja aloimme puhua asioista ja fiiliksistä enemmän ja avoimemmin sekä sähköpostitse että kasvotusten. Näkökulmat selkenivät ja toimintatapojen erilaisuudet ja niiden juuret valkenivat.

Minua oli ärsyttänyt se, kuinka Klaus oli lähtökohtaisesti levyjä tehdessä aina innoissaan joka ikisestä ideasta. Koin, etten voinut tietää mikä on oikeasti paras idea kun jokainen otettiin vastaan hurrauksin. Klausia puolestaan vaivasi muun muassa minun liiallinen pedanttisuuteni. Hinkkasin usein varsinkin omista teksteistäni pikkuasioita ihan viimeiseen saakka ja kyttäsin välillä tekstin laulufraseerauksia järjettömyyteen asti.

Oheisessa sähköpostikirjeenvaihdossa onnistuimme avaamaan lähtökohtiamme niin hyvin, että siitä eteenpäin levyn tekeminen alkoi luistaa vielä entistä paremmin.

> From: klaus@ukkosmaine.com
> To: wilhelm@ukkosmaine.com
> Subject: Levystä
> Date: Fri, 23 Oct 2009 02:23

Moro taas!

Enpä sitten tunnu saavan unta tänä yönä kun thunder-jutut pyörivät päässä. On selkeästi alkanut kela pyörimään tuon uuden levyn kanssa. Kirjoittelenpa nyt tähän ajatuksiani siitä.

Ensinnäkin, aika siistiä että semmonen on taas tekeillä. Halusin viime levyn jälkeen mahdollisimman pian tekemään uutta, kun siinä jäi silloin jotkut asiat kaivelemaan. Tuntuu nyt, että sieltä jäi aika paljon semmoista pois, mitä olisi halunnut sanoa ja ajattelin että sanotaan sitten seuraavalla levyllä. Semmonen levoton olo että äh, nyt pitää äkkiä saada lisää musiikkia ilmoille. Siis totta kai olin Salamasiskoista tosi ylpeä ja olen vieläkin, mutta jotain siitä jäi.

Studiossa on tärkeää olla hyvin valmistautunut, mitä ei oltu viime kerralla. Siinä käy sitten helposti sillä tavalla, että kun ollaan liian alkutekijöissään jonkun idean kanssa, aletaan vaan miettimään, mikä siinä on pielessä. Sen sijaan, että kokeiltaisiin ja rokkailtaisiin. Sellainen ilo kuolee. Mut joo, onhan me puhuttukin että nyt valmistaudutaan paremmin.

Miihkali taisi sanoa Salamasiskoista jotenkin näin että joo, hyvä meininki mutta jotain siitä ekan levyn hyvästä meiningistä puuttuu. Kuinka saisi sen riemun kuulumaan sieltä levyltä, ja silti olla napakat soundit ja soitto? Taisin jotain tästä puhua Heikille ennen sen levyn äänitystä. Puhuttiin, että nyt jätetään niitä spontaaneja juttuja sinne nauhalle. Esimerkiksi jotain niitä huudahduksia mitä laulukopissa tulee möläyteltyä. Toki näissä pitää olla välillä tarkkana että mitä sinne jättää, mutta kylläpä sieltä Salamalevyltä loppujen lopuksi melkein kaikki on siivottu pois. Tylsää! No, tähän haluan panostaa seuraavalla levyllä. Siis tämä on vain yksi esimerkki.

Muistan, että jossain vaiheessa sanoit, että kaikki ideat tuntuivat minun mielestäni olevan hyviä. Hirveä juhliminen käynnissä :) Näin jälkeenpäin tiedän, että se on sellaista impron sääntöjen noudattamista. Kaikki ideat hyväksytään ja kokeillaan, että homma menee eteenpäin. Silloin kun ollaan siinä “juhlimisen” tilassa, voi nauhalle ehkä tarttua jotain riemastuttavaa tavaraa. Siihen kai tässä pyritään, ekan levyn meininkiin parempien biisien ja soundien kera. Se on rok. Pitää siis varoa, ettei dumaa spontaania innostustaan. Juuri syntyneen idean tuoma energia kannattaa hyödyntää soitossa ja laulussa.

Miksi minulle tuli nyt tämä kaikki mieleen? Jäljitin tuntemukset tähän biisintekoprosessiin. Biisien lähettelyyn kaipaan sellaista uusien ideoiden tuomaa riemua. Se riemu syntyi helposti, kun silloin aikoinaan vaikka tulin siun kämpille Suvikadulle ja soitin jonkun Mutakuopan akustisen kanssa. Onhan siitä varmasti helpompi riemastua kuin sähköpostiin tulleesta kämäisestä demosta. Tässä tullaan siihen, että olisi se kuitenkin bändin jäsenten hyvä asua samassa kaupungissa!

Tämä on niin analyyttistä ja hankalantuntuista tämä meidän biisiprosessi. Ei tee mieli lähettää demoa, se suorastaan pelottaa että sinne meni sekin biisi tai lyriikka. Hätkähdyttävän negatiivinen tuntemus, joka on läsnä vain um-kuvioissa. Asiasta pitänee keskustella kasvotusten kun nähdään ensi viikolla.

Varovainen heitto: Tajusin just että alat olla jo niin paljon edellä minua sanailussa (ja ehkä sävelissäkin), että minua alkaa ahdistaa työstää matskua siun kanssa. En haluu tämmöstä fiilistä, ihan perseestä. Haluun nauttia Ukkosmaineesta kun se on niin juhlava bändi.

ps. Varsin äkäinen biisi tuo Hetfield, tuntuu raikkaalta! Polttaa korvia tuo kiroilu, lienee tarkoituskin.

> From: wilhelm@ukkosmaine.com
> To: klaus@ukkosmaine.com
> Subject: RE: Levystä
> Date: Fri, 23 Oct 2009 17:56

Jeah,

hyvä kun kirjoitit!

Miulla pyörii kanssa kela niin sanotusti. Oon suurin piirtein joka päivä käynyt treeniksellä kehittelemässä juttuja tai sit ihan vaan treenaamassa soittoa. Oikein hyvät tunnelmat on levyn suhteen.

Miulla on kanssa sellainen tunne, että Salamasiskoilta jäi puuttumaan jotain. Toisaalta en myöskään oo siihen biisimateriaaliin aukottoman tyytyväinen.

Yksi juttu voi olla just tuo Miihkalin kommenttiin liittyvä. Ei siitä sellainen riemu välity. Oon kyllä valmis ottamaan itseni vastuulle tuosta aika suuren osan, koska miulla oli tosi iloton olo silloin kesällä. Samalla oli hulluna paineita yrittää keksiä koko ajan jotain soitettavaa biiseihin, kun se esityö oli jäänyt tekemättä.

Mitä tulee tuohon spontaaniuteen ja levyn riehakkuuteen. En usko että ratkaisuna on ainakaan se, että aletaan katsoa taaksepäin, että miten tehtiin hommat ekalla levyllä. Eikä sitä pystyis jäljittelemään. Oikeesti nytkin alkaa hymyilyttämään hyvällä tavalla, kun miettii sitä toimintaa. Oltiin molemmat nykyiseen verrattuna todella kuppaisia soittajia ja laulajia, mutta ei hetkeekään mietitty että sillä ois jotain väliä. Oli vaan mahtavaa kun sai omia juttuja nauhalle. Nyt on rima noussut, ja hyvä niin, mutta ei se toki tarkoita sitä että pitäisi olla tylsä. Ja eipä kyllä edelleenkään sellaisia virtuooseja olla että saataisiin tehtyä sellaista puleerattua vaikka tahdottaiskin.

Luulen että yksi ratkaisu voisi olla se, että oikeesti nauhoitetaan tuo levy itse. Aiemmin olin vähän skeptinen tuon idean suhteen, mutta nyt se on alkanut kiinnostaa.

Kun palaveerasin Heikin kanssa maanantaina, niin soitin sille sen Bumshakalakan. Se sanoi sen kuunneltuaan että siitä tuli sellainen olo, että siinä on sellaista alkuaikojen henkeä, että poissa on sellainen joku jäykkyys mihin ei oo oikeestaan edes aiemmin kiinnittänyt huomiota. Kun mietin, niin se on varmaan oikeassa. Tuohonkin suhteutettuna se itse äänittäminen voisi toimia. Kun miettii, niin eihän se nyt helvetti ole mitään ydinfysiikkaa että äänittää kosketinsoittimia. Laulut toki kannattaa äänittää studiossa, ja miksaus tehdä siellä myös.

Ehkä riemastuttavuus tai riehakkuus ei oo se avainsana, vaan ihan yksinkertaisesti hyvä fiilis. Jos saa levyllä välittymään ihmisille sen saman tunteen kuin keikoilla, niin luulen että silloin kaikki on hyvin. Silloin voi olla monentyylisiä biisejä, kun taustalla on tuollainen. Luulisin. Tuo on varmaan zeniläisittäin muotoiltuna sellainen juttu mikä löytyy kun sitä lakkaa etsimästä:)

”Tämä on niin analyyttistä ja hankalantuntuista tämä meidän biisiprosessi. Ei tee mieli lähettää demoa, se suorastaan pelottaa että sinne meni sekin biisi tai lyriikka. Hätkähdyttävän negatiivinen tuntemus, joka on läsnä vain um-kuvioissa. Asiasta pitänee keskustella kasvotusten kun nähdään ensi viikolla.”

Tää tuli miulle yllätyksenä. En oo yhtään arvannut että siulla on tuollaisia fiiliksiä. Mikä siusta erityisesti tuntuu hankalalta? Ei miulla oo tosiaan tarkoitus dumata biisejä, vaan yrittää ehdottaa niihin parannuksia. Tai sit jos tuntuu siltä, että se biisi ei toistaiseksi tunnu oikeelta tähän bändiin, niin sanoa se. Siitä Taide-biisistä tuli sellainen fiilis, mikä ei taas liity yhtään siihen etteikö se olisi hyvä biisi itsessään.

Myönnän kyllä että aiemmin oon varmaan ollut tässäkin asiassa vähän töksäyttelevämpi. Muistan ottaneeni itse jossain vaiheessa paineita siitä, että siulta tulee biisejä koko ajan tosi nopeasti, ja mie en ehdi treenaamaan niitä, ja että miun omat biisit valmistuu ihan liian hitaasti.

Ja ehkä tuo kritisointi tulee vähän kuviin mukaan kirjoittajan töidenkin takia:) Olin esimerkiksi just taannoin katsomassa Eläimen keikkaa, ja huomasin jossain vaiheessa että keskityn vaan etsimään siitä kaikkea mikä tuntuu mättävän ja minkä voisi tehdä paremmin. Toisaalta en pidä sitä kyllä tuossa mitenkään huonona juttuna, oon niille muutamiin biiseihin antanut kommentteja, jotka ne on ottaneet positiivisena kritiikkinä, ja myöntäneet itsekin joissain kohdin miettineensä asiaa ja myös sovittaneet biisejä osin uudestaan. Kivempi se on kuitenkin kaikkien puolesta ottaa tuollaiset asiat esille nyt, eikä sitten kun levy on ilmestynyt.

Mitä tuohon biisintekoon tulee, niin onhan se selvästi parempi että noita työstää yhdessä. Sen huomasi jo niissä treeneissä viime kuussa, että tulee sillä lailla paljon luontevampaa, ja on hedelmällistä miettiä juttuja. Ja enpä mie nyt oo uusiin biiseihin juuri sovituksia miettinytkään, jätän sen siihen kun treenataan seuraavan kerran.

Toisaalta tajuan tuon fiiliksen, että jos on itse innoissaan jostain, ja toinen antaa vastaukseksi parannusehdotuksia. Oon itse törmännyt siihen ehkä ennen kaikkea Miihkalin kanssa. Muistan että alkuvuodesta kun lähettelin paljon tekemiäni Hattus-biisejä, niin kommentit olivat just tuollaisia. Mutta ymmärrän että se ei varmasti tarkoita sitä pahalla, kuten en minäkään. Ja toisaalta se toimii toiseen suuntaankin: Miihkali lähetti joskus keväällä sellaisen biisin, minkä tekstistä en tykännyt lainkaan, ja sanoin siitä. Sit Miihkali kirjoitti sen tekstin uusiksi muistaakseni kolmisen kertaa, mutta sitten se olikin sellainen että se miellytti kaikkia.

Miusta tuollainen on ihan järkevää, se kertoo siitä että oma bändi on tärkeä juttu ja haluaa pitää laadun yllä ja kehittyä. Spontaanius on helvetin tärkeää ideointivaiheessa, mutta miusta on tärkeää myös osata ottaa ajan kanssa omaan työhön etäisyyttä ja miettiä mitä tehdä jos joku ei tunnu miellyttävän.

”Varovainen heitto: Tajusin just että alat olla jo niin paljon edellä minua sanailussa (ja ehkä sävelissäkin), että minua alkaa ahdistaa työstää matskua siun kanssa. En haluu tämmöstä fiilistä, ihan perseestä. Haluun nauttia Ukkosmaineesta kun se on niin juhlava bändi.”

Tääkin tuli yllätyksenä. Siis millä tavalla edellä? En oo kyllä tällaista miettinyt missään vaiheessa. Älä ihmeessä ahdistu mistään.

Eiköhän tää liene kaikessa yksinkertaisuudessaan niinkin helppoa kuin että tehdään hyviä biisejä, valitaan niistä sellaiset mistä muodostuu hyvä levykokonaisuus, tehdään hyvät sovitukset ja äänitetään. Ja pyritään siihen että tehdään ihan rauhassa ilman hirmu tiukkoja deadlineja. Siinä mielessä sitä huhtikuuta voi pitää vaan tavoitteena, ei absoluuttisena totuutena.

Ai niin, jos siulla ei oo sen Forssan keikan jälkeen mitään, niin voisin hyvin jäädä Helsinkiin joksikin aikaa työstämään näitä.

Tulipas ihan vitun pitkä posti!

> From: klaus@ukkosmaine.com
> To: wilhelm@ukkosmaine.com
> Subject: Levystä
> Date: Sat, 24 Oct 2009 00:28

Kiitos paljon että vastasit niin pitkästi ja hartaasti. Tuntuu kliseisen rehellisesti sanottuna, että kivi vierähti sydämeltä. Oon pelännyt koko tämän päivän että aiheuttaako tämä provosointini samanlaisen nihkeän fiiliksen kuin viime levyllä. Kauhean isoja tuntemuksia kerrassaan. Huh. Viime levyn negatiiviset tuntemukset alkoivat muistua mieleen ja että ne on aiheuttaneet miulle semmosen blokin että ahdistuin. En saanut unta ja aattelin että nyt kirjoitan ja tuon asiat esille, vaikka kuinka kävisi. Ihanaa, että vastasit tuolleen asiaan pureutuen! Nyt kun näistä asioista puhutaan, voidaan todella molemmat ottaa opiksi viime levyn aikaisista tuskista.

Ymmärrän toki, että haluat tietenkin hyvää niillä biisien parannusehdotuksilla. Tämä on vain niin hemmetin herkkää tämä homma välillä. En pysty välillä ottamaan kommentteja vastaan, kun on silleen uudesta innoissaan. En pysty toimimaan, jos rima ei ole ihan lattiassa. Haluanko minä sitten päästää mitä tahansa kökköä läpi? En tietenkään, haluan tuottaa paljon matskua. Siksi miulta tulee niin paljon tavaraa. Ja sinä sitten loogisestikin ajatellen ahdistut siitä biisitulvasta mitä miun suunnalta tulee. Siinäpä törmäyskurssi.

Törmäyskurssia ei yhtään helpota se, että miusta oikeasti tuntuu sit siltä että kun siulta tulee muutama hassu biisi niin ne on heti jotenkin siinä. Ei mitään valittamista, toisin kuin miun biiseissä. Mie teen paljon paskaa ja siulta tulee täydellistä ja harkittua. Tosi lapsellista, mutta niin sitä usein hairahtuu ajattelemaan. Siitä miulle taas tulee semmonen olo että sie oot edellä. Oon näiden uusien biisien kohdalla pohtinut aika tarkkaan noita lyriikoita ennen kuin laitan ne siulle, vaikka miun ei välttämättä huvittais tehdä niin. Vaan siirtyä eteenpäin, uuteen juttuun. Tuntuu ahdistavalta ja tulee blokki.

Me ollaan eri alan ihmisiä. Mie harjoitan työelämässä teatterissa impron sääntöjä, eli iloista mokaamista ja tarjousten hyväksymistä. Pitää sanoa ok, hyvä, ja tehdä jatkotarjous. Siten hommat menee eteenpäin. Hyväksyn ensin kaverin tarjouksen ja sitten sillä omalla jatkoehdotuksella vien hommaa lähemmäs haluamaani suuntaa. Sitten se kaveri hyväksyy minun tarjouksen. Improkohtauksen säännöt. Sie oot, kuten kirjoitit, toimittaja. Mietit että mikä toimii ja mikä mättää. Siinä pitääkin olla töksäyttelevä. Ja kyllähän siinä kirjoittajana edistyy ihan eri tavalla kuin teatterihommissa. Sit kun tällaisten lähtökohtien edustus bändissä on 50-50, on siinä melkoinen asetelma.

Uskon, että tästä asetelmasta kuitenkin selvitään tästä lähtien hyvin, koska nyt ollaan päästy ongelman ytimeen. Ainakin lähelle sitä, luulen. Tajutaan puhua oikeista asioista ja ongelmista. Pyrin olemaan ahdistumatta siun biisikommenteista, koska tarkoitat niillä hyvää. Tietenkin tarkoitat! Ja sanon kun ahdistun liian pahasti, koska ahdistus menee pois sillä kun sen tuo esiin. Nyt taisin odottaa siitä sanomista hieman liian pitkään.

Itse äänittäminen olisi tosiaan ehkä hyvä homma. Pohjat ja liidit Logiciin ja sit lauletaan demolaulut päälle. Ja ohjelmoidaan midirumpu- ja bassokartat valmiiksi ennen studioon menoa. Siellä voidaan sit biisikohtaisesti päättää soundit ja että tarvitaanko niitä midijuttuja ylipäätään. Ne ois kuitenkin hyvä olla valmiiks olemassa, niin ei tartte Heikin niitä väkertää kalliilla studioajalla. Ne on kuitenkin aika helppo tehdä, kun sitä tuli kateltua aika paljon sillon kesällä 2008.

Oon samaa mieltä tuosta, että ekaa levyä ei kannata ajaa takaa. Tuo zeniläinen meininki, että kun ei etsi niin löytää, oli siinä ekalla levyllä ihan luonnostaan. Et sillä tavalla sitä ekaa levyä voi ihannoida. Että se sama zen-meininki nykyisillä taidoilla ja biiseillä. Luulen, että siihen päästään kun treenataan kunnolla ja nauhoitetaan kaikki mahdollinen valmiiksi itse ja sitten vaan rykäistään nopsaan studiossa. Silloin tallentuu Ukkosmaine hetkessä ja päästään lähelle livefiilistä.

Hohhoi, nyt alkaa väsyttämään ja muutaman tunnin päästä hyllytyshommia :) Ja siitä suoraan Korkeasaareen! Jatkan varmaan ukkosmainehöpöttelyä näin sähköpostitse kun kuitenkin jotain unohtui. Mut ylipäätään parempi fiilis on nyt. Tulipahan provosoitua.

> From: wilhelm@ukkosmaine.com
> To: klaus@ukkosmaine.com
> Subject: RE: Levystä
> Date: Sat, 24 Oct 2009 23:06

Heh, en mie tuota yhtään pitänyt provosointina. Hyvä näitä asioita on etukäteen miettiä, ja tietenkin pitää sanoa jos on asioita jotka vaikuttaa omaan luomiseen.

Jännää että tää menee nyt näin päin, koska mie oon jostain syystä ainakin tällä hetkellä hyvin peloton tuon levyn suhteen. Sekä siitä Bumshakalaka-sessiosta, että treeneistä on tullut sellainen olo, että ei meillä oo mitään ongelmia työstää matskua, ja saadaan kyllä aikaiseksi. Plus että se on kivaa, mutta lopputulos ei kuitenkaan haiskahda valjulle kompromissille.

Samoin tajusin kesällä varmaan ensimmäistä kertaa silleen isosti, että ollaan oikeesti hiton kovia. Se Hamina ehkä jäi ennen kaikkea mieleen, samoin kuin Saksa. Siis silleen että juuri kukaan ei tiedä etukäteen bändistä mitään, ja loppupeleissä on käynnissä tajuttomat bileet.

Nyt kun tuon kirjoitit auki, niin tietenkin nuo eroavaisuudet menee noin! Nerokasta, ei vaan oo tullut kyllä yhtään ajateltua. Tämähän johtuu ihan jo meidän medioiden erilaisesta luonteesta: tekstin ja teatterin. Siinä missä teksti on konkreettisesti musteena paperilla, silleen että sitä voi katsoa ja lukea ja tarkastella vaikka miten monta kertaa, on teatteri siinä hetkessä, eikä toistu koskaan täsmälleen samanlaisena.

Just tuon takia varmasti olen välillä sairaalloisenkin tarkka. Jos kirjoitan vaikka jonkun parintuhannen merkin jutunkin, niin luen sen varmasti läpi stilisoimisen jälkeenkin kymmenisen kertaa, ennen kuin lähetän. Tahdon että se on sellainen, että jokaisen lauseen pystyy selittämään ja perustelemaan. Samoin huomaan herkästi muiden teksteistä, jos niitä ei ole ajateltu loppuun asti. Jos teksti ei pidä sillä tavalla vettä, niin sitä ei ole miellyttävä lukea, eikä se toimi. Jossain määrin tuo pätee myös lauluteksteihin, vaikka se onkin vapaampi laji.

Tuohon verrattuna siun hommassahan tuo on just sellainen mitä pitää välttää. Jos on joku improvisaatioon perustuva homma, ja vaikka huomaisit itse että joku meni väärin tai huonosti, niin ei sitä voi jäädä miettimään, vaan pitää vain jatkaa. Teatteri on dynaamista, teksti on staattista.

Miusta luovaan työhön kuuluu - ainakin jos laulujen tekemisestä puhuu - nuo molemmat prosessit. Sellainen holtiton pulputtaminen (just tuo rima nilkkoihin -vaihe), ja sitten sen aineksen muokkaaminen. Kyllähän se jälkimmäinen on se, mikä tuntuu enemmän työltä, eikä sitä aina kiva ole tehdä. Mutta jos miun biisit tuntuu joskus valmiimmilta (itse en tuollaista oo kyllä sinällään oikeastaan huomannut), niin se johtuu varmaan siitä että yritän työstää niitä mahdollisimman pitkälle ennen lähettämistä. Tuo Hetfield-biisikin oli varmaan melkein kuukauden siinä tilassa että siinä oli a-osa ja bridge, mutta en vaan saanut siihen mieleistäni jatkoa, vaikka monia kokeilinkin. Enkä siitä nytkään oo vielä varma, että välittyykö siinä vielä parhaalla mahdollisella tavalla se mitä haluan sanoa. Ja että onko se kertsi melodisesti liian irrallinen.

Noita on myös mielestäni tärkeä toisenkin kommentoida, koska itse tulee väkisinkin vähän sokeaksi omalle jutulleen.

Tulee itse asiassa mieleen tuo Tilkkutäkin alla. Kuten varmaan muistat, niin siinä ekan version kertosäkeessä seikkaili Aku Ankan taskukirjasta lainattu hahmo. Muistan kun sanoit, että ei nää osat sovi yhtään yhteen. Kyllä miekin sen tavallaan tiesin, mutta se tuntui silloin hauskalta ja spontaanilta jutulta, ja olin varmaan vähän pettynytkin, kun tuo idis ei mennyt läpi. Nyt jälkikäteen ajateltuna olen aika kiitollinen, että tuota ei hyväksytty, koska nykyinen “oikea” versio tuntuu omasta mielestä yhdeltä parhaista omista biiseistä.

Muutenkin, miusta tuntuu että nää ominaisuudet on sellaisia jotka jollain tapaa tasapainottaa toisiaan. Jos molemmat oltaisiin samanlaisia, niin tehtäisiin varmaan tavalla tai toisella aika lässyä matskua. Kyllä se kitka on tärkeä tässä kuten monessa muussakin taiteenlajissa ja kun tiedostetaan se, niin uskon että voidaan käyttää sitä pelkästään positiivisena liikevoimana.

Jopas menee muuten filosofiseksi diskolevyn tekeminen, mutta se on vaan siistiä.

Mutta joo, mitä tulee tuohon äänittämiseen itse, niin voisi olla hyvä konsultoida Heikkiä siinä etukäteen. Sen kanssa tuosta vaihtoehdosta puhuinkin, eikä se sitä huonona ajatuksena pitänyt. Pitää vaan miettiä että miten meidän pitäisi varustautua, ja tartteeko esim. tehdä jotain laitehankintoja tai muuta.

-V

> From: klaus@ukkosmaine.com
> To: wilhelm@ukkosmaine.com
> Subject: Levystä
> Date: Sun, 25 Oct 2009 23:05

Heh, eipä tullut mieleen että tosiaan tuo Tilkkutäkki oli semmonen juttu mihin sanoin vastaan! Mutta senpä tosiaan tein. Hyvä kun otit sen esille, tuli heti semmonen hyvä fiilis että huh, ei minullekaan kaikki mene läpi. Joskus nimittäin tuntuu siltä. Naurattaa nyt. :)

Hyvä tosiaan kun kirjoitin tuntemukset ylös nyt. Minua on oikeasti ahdistanut biisien lähettäminen ja tosiaan samanlaista tunnetta ei ole ollut muiden bändiviritysten kanssa. Tai teatteriviritysten. Mutta nyt kun vastasit tuolleen positiivisen rakentavaan sävyyn, tuntuu tämä meidän meininki vahvuudelta. Me ollaan tosi erilaisia ihmisiä, me kaksi. Mutta ollaan saman asian kannalla. Siitä tulee voimaa. Molempien prosessit tekevät Ukkosmaineesta niin kovan kuin se on.

Menee tosiaan filosofiseksi yhden diskolevyn tekeminen perkele. Ukkosmaine alkaa olla elämän kokoinen bändi :) Se herättää helvetin isoja tuntemuksia laidasta laitaan. Pohjimmaiset negatiiviset tuntemukset on käyty ja tapeltu keskenään. Ylimmäiset positiiviset kokemukset on käyty, esimerkiksi nuo mainitsemasi Saksan ja Haminan keikat. Ja se ajomatka Tampereen Telakalta Niinivaaran lukion lakkiaisiin soittamaan Suvikatu. Huh huh.

Minusta se eka lähettämäni sähköposti tuntui provosoinnilta, kun biisinteko tuntui menevän niin hyvin, mutta minua ahdisti. Kuten taisin jo sanoa, pelkäsin että se posti jotenkin pilaa kaiken. Kai minä aina pelkään pilaavani kaiken jos olen jotain vastaan. Suomalaista perisyntiä.

Jännä lähteä tekemään levyä eteenpäin nyt! Jää tosiaan tänne työstämään matskua sen Forssan jälkeen jos ehdit.

18. luukku: Senaatintorilla 2008

18.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Joulukalenterista paljastuu tänään jälleen lisää Salamaponin selässä -kirjasta pois jääneitä kuvia. Kuten jo aiemmissakin luukuissa on tullut mainittua, niin erinomaisia keikkakuvia oli kirjaan tarjolla huikea määrä, eikä kaikkia ollut mitenkään mahdollista ottaa mukaan. Kuvien valinnassa pyrittiin siihen, että ne tukevat tekstiä ja kokonaisuutta, joten hienoja kuvia jäi pois senkin takia ettei niille löytynyt sopivaa paikkaa.

Mutta jälleen, koska näillä kirjan virtuaalisilla lisäsivuilla tilanpuute ei vaivaa, niin julkaistaan tässä luukussa kolme Vesa Härkösen ottamaa keikkakuvaa kesältä 2008, jolloin soitimme Helsingin Senaatintorilla Pohjois-Karjalan maakuntatapahtuman yhteydessä.

Nämä kuvat ovat miellyttävän värikkäitä. Lava oli iso ja hienosti somistettu ja lisäksi ilta-aurinko sattui paistamaan juuri mukavassa kulmassa. Erityisen hieno on mielestäni tuo ensimmäisenä oleva kuva Klausista, jossa aurinkolaseista heijastuu lavaa vastapäätä ollut Tuomiokirkko.

-Wilhelm

senaatintori2008_3.jpg
Kuva: Vesa Härkönen
senaatintori2008_1.jpg
Kuva: Vesa Härkönen
senaatintori2008_2.jpg
Kuva: Vesa Härkönen