Salamablogi

14. luukku: Fanitaidetta

14.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterin luukusta aukeaa fanitaidetta. Suunnittelin jossain vaiheessa, että olisin ottanut näitä piirroksia mukaan Ukkosmaine-kirjaan, sillä näiden saamisesta on aina tullut hyvä mieli. Oli kuitenkin pakko todeta, että mustavalkoisessa kirjassa varsinkin värilliset piirrokset olisivat menettäneet tehoaan.

Julkaistaan nämä hienot piirrokset nyt kuitenkin tässä. Suuret kiitokset kaikille taiteilijoille!

-Wilhelm

fanitaide1.jpg
Piirros: Ninni 7 v.
fanitaide2.jpg
Piirros: Alma Lehtinen
fanitaide3.jpg
Piirros: Anni 7 v.

13. luukku: Videokuvauksissa 2010, osa 2

13.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterista paljastuu kirjasta pois jäänyt Tomi Palsan kevään 2010 Pyyhe kenttään…not! -musiikkivideon ottama kuva. Kuten viidennessä luukussa julkaistun Tomin ottaman kuvan yhteydessä mainitsin, videokuvauksista tuli niin paljon hyviä otoksia että oli vaikeuksia valita kirjaan päätyvä.

Tämä on yksi omista suosikkikuvistani. Hauskinta on, että kuvan asetelmaa ei ole mitenkään sommiteltu, vaan tilanne on täysin aito: jälleen yksi osoitus siitä, että Tomilla on häikäisevän hieno tilannesilmä, hän on valppaana silloinkin kun ei varsinaisesti tapahdu mitään ja osaa ottaa kuvan juuri oikealla hetkellä. Salama-taustalakanamme on seinällä videon tanssikohtausten rekvisiittana ja toimii tässä kuvassa tärkeänä elementtinä.

Tämä kuva on otettu aivan kuvausten loppumetreillä, meneillään on tauko ennen viimeisten otosten kuvaamista. Takana on tässä vaiheessa noin 12-tuntinen työpäivä ja sitä edeltänyt täysi työviikko äänitysten ja videon käytännön valmistelujan kanssa. Tässä kuvassa on jotenkin todella hieno tunnelma, siitä välittyy määrätietoisuus ja yhteishenki väsymyksen keskellä.

-Wilhelm

videokuvaukset2010_palsa.jpg
Kuva: Tomi Palsa

12. luukku: Niinivaaran lukio

12.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterin luukusta aukeaa vähän erikoisempi juttu. Kun aiemmin joulukalenterissa on julkaistu Salamaponin selässä -kirjasta poisjääneitä juttuja ja kuvia, julkaistaan tänään tekstikappale, joka on kirjoitettu nyt joulukuussa 2014.

Joulukalenterin kirjateemaan tämä liittyy sikäli, että suunnittelin pitkään kirjoittavani kirjaan Niinivaaran lukiolle omistetun kappaleen. Totesin kuitenkin jossain vaiheessa, että viittauksia lukioon ja Niinivaaraan tulee kirjassa muutenkin ihan riittävästi, kun ottaa huomioon että kirjan pääpaino on kuitenkin Ukkosmaineessa.

Miksi haluan kirjoittaa tästä juuri nyt? Siksi, että Niinivaaran lukiossa on tänä vuonna meneillään viimeinen lukuvuosi. Koulu sulautetaan yhteen suurlukioksi Rantakylässä aiemmin toimineen Yhteiskoulun lukion kanssa.

Ukkosmaine soitti eilen oppilaskunnan kutsusta Niinivaaran lukion historian viimeisissä teemabileissä. Olimme otettuja kutsusta ja halusimme ehdottomasti olla mukana. Tunnelma oli uskomattoman hieno. Soitimme riehakkaan keikan viimeisenä biisinä Suudelmia Suvikadulla täysakustisesti yleisön keskellä. Kaikki lauloivat mukana kappaletta, joka tuntui tiivistävän täydellisesti sen haikeuden mikä ilmassa liikkui. Harvoin on ollut kappaletta esittäessä niin liikuttunut olo. En ollut yksin, näin yleisön joukossa kyyneleitä.

Tämä on henkilökohtainen kirjoitus. Tämä teksti kertoo siitä, mitä lukio on minulle merkinnyt.

-Wilhelm

Niinivaaran lukio

Kävin yläasteeni Pyhäselän yläasteella, Hammaslahdessa. Keväällä 1998 oli yhteishaun aika ja piti tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen. En oikein tiennyt mitä tekisin, mutta lukio kuulosti lähtökohtaisesti minulle sopivimmalta ratkaisulta. Päätin hakea Niinivaaralle siksi, koska tuolloinen paras ystävänikin haki sinne. Hän puolestaan haki sinne, koska oli kuullut kolme vuotta vanhemmalta isoveljeltään, että koulussa on hyvä meininki.

Jälkikäteen ajateltuna voi sanoa, että tuo hieman puolihuolimattomasti tehty valinta on ollut elämäni parhaita ratkaisuja.

Musiikki oli vienyt minut mukanaan yläasteella, olin ollut ensin mukana parissa cover-bändissä ja perustanut lopulta bändin omien biisieni ympärille. Pyhäselän kaltaisella pienellä paikkakunnalla soittaminen ei ollut yksinomaan mitenkään helppoa. Läheisempien kavereiden mielestä oli siistiä, että teki omia lauluja, mutta suuri osa suhtautui asiaan ”mitä sinäkin oikein luulet olevasi” -asenteella. Naureskelua ja ihan suoranaista tylytystäkin aiheesta tuli varsinkin vanhemmilta oppilailta riittämiin.

Minut hyväksyttiin yhteishaussa Niinivaaran lukion opiskelijaksi ja aloitin opinnot koulussa elokuussa 1998.

Huomasin melko pian, että ilmapiiri oli aivan erilainen kuin mihin olin tottunut. Suuri osa musiikkipainotteisen taidelukion opiskelijoista soitti jotain instrumenttia, oli mukana bändeissä, teki omaa musiikkia ja niin edespäin. Yleinen ilmapiiri oli kannustava, ei lyttäävä.

Opettajakunta yllätti myös iloisesti. Hampaat irvessä puurtamisen mentaliteetti loisti poissaolollaan. Opettajat tuntuivat olevan aidosti innoissaan opettamistaan aineista. Tuntien ilmapiiri oli välitön ja huumorintajuinen. Samalla hommat saatiin kuitenkin tehtyä ajallaan. Tajusin monen oppiaineen kohdalla, että ne olivatkin oikeasti kiinnostavia. Monen lukuaineen numero nousi yläasteeseen verrattuna, vaikka sisällöt olivatkin haastavampia.

Yksi tärkeimmistä opettajistani lukioaikana oli Kirsi Jaatinen, äidinkielen ja ilmaisutaidon opettaja. Pidän Kirsiä edelleen yhtenä tärkeimmistä mentoreistani sen suhteen, miten kirjoitustaitoni on kehittynyt. Monet lukioaikana saadut neuvot olivat avartavia. Nykyisen työhuoneeni seinällä on sivu, joka on leikattu Kirsin ennen yo-kirjoituksia jakamasta motivaatiomonisteesta. Siinä lukee muun muassa: ”Joskus tuntuu siltä, että tie nousee pystyyn. Älä pelkää, sillä juuri se tie johtaa ylöspäin.”

Kirsin tunnit ruokkivat luovuutta aivan järjettömästi. Näytelmäkirjallisuuteen perustuneen äidinkielen kurssin lopputyönä oli oma versio kurssilla käsitellyistä näytelmäklassikoista. Teimme kavereideni kanssa Aleksis Kiven Kihlauksesta version, jossa sukupuoliroolit oli käännetty väärinpäin: neljä ryhmän viidestä pojasta näytteli siis naista. Esitykset pidettiin kouluajan ulkopuolella. Esitimme oman näytelmämme ensimmäisen kerroksen rappukäytävässä. Oli hienoa tajuta, että esityksiä voi pitää vaikkapa rappukäytävässä, aina ei tarvitse olla erillistä lavaa, suurta esitystekniikkaa ja muuta.

Äidinkielen esitelmän absurdismista teimme puolestaan siten, että pimensimme luokan ja luimme muulle luokalle Harmsin ja Beckettin kummallisia tekstejä. Tällaisten ryhmätöiden tekeminen motivoi aivan eri tavalla kuin perinteinen ”konseptin mittainen esitelmä” -mallinen ratkaisu. Samalla oppi aivan salakavalasti uusia asioita. Tai ehkä parempi verbi on ”sisäisti”.

Bänditoiminta lukiossa oli aktiivista ja tyylien kirjo oli valtava. Löytyi metallia, hiphopia, jazzia, kansanmusiikkia sekä tietenkin lukioiälle ominaisia poikkitaiteellisia ryhmiä. Yhteistä oli se, että kaikilla oli hirvittävä tekemisen into ja ilo. Keskinäinen meininki oli etupäässä kannustava, ei kilpaileva. Toisten jutuista oltiin kiinnostuneita. Kun näki toisten hienoja esityksiä, kasvoi samalla myös oma tekemisen palo.

Monet Niinivaaran lukiossa samaan aikaan kanssani opiskelleista työllistyvät nykyisin kulttuurin saralla ja ovat alansa arvostettuja ammattilaisia. Suomen ykkösrivin näyttelijöihin kuuluva Pamela Tola on tietenkin tunnetuimpia vanhoja opiskelijoita, mutta lista on pitkä: Oskari Huttu on yksi Suomen arvostetuimpia elokuvatuottajia, Petri Varis työskentelee Rokumentti-elokuvafestivaalin taiteellisena johtajana, Janne Sivonen on Joensuun Popmuusikoiden tuottajana, sitä ennen hän teki hienon uran Stella-yhtyeen kitaristina ja biisintekijänä, Essi Marila on loistanut Lauluyhtye Viiden riveissä, Ritva Koistinen voitti pianokilpailuja jo lukioaikoina ja on opiskellut kansainvälisesti korkeatasoisissa kouluissa New Yorkissa asti, Jussi Moila on arvostettu näytelmäkirjailija, joka tekee sivutöinään tekstejä Minä ja Ville Ahonen -yhtyeelle. Listaa voisi jatkaa pidempäänkin. Ja nämä ovat tosiaan vain saman ikäluokan ihmisiä.

Se, että pienen kaupungin pienestä lukiosta tulee näin paljon taitavia ihmisiä, ei ole sattumaa. On toki täysin mahdollista, että mainitut ihmiset olisivat päätyneet nykyisiin töihinsä ilman Niinivaaran lukiossa opiskelemista. Siitä uskallan kuitenkin mennä takuuseen muidenkin puolesta, että lukioaika on muidenkin kuin omalla kohdallani vahvistanut ja muokannut identiteettiä siihen suuntaan, mihin se on ollut luontevasti menossa. Lukioiässä ihminen on herkässä vaiheessa. Silloin yhteisö, jossa saa kasvaa ja kehittyä turvallisesti on elintärkeä.

Jotain Niinivaaran lukion yhteisöstä kertonee se, että lukioaikoina solmimani tärkeät ystävyyssuhteet ovat säilyneet tähän päivään asti. Peruskouluajalta - joka kesti kuitenkin yhdeksän vuotta - ystäviä joihin pitää säännöllisesti yhteyttä on pari, lukioajoilta niitä on kymmeniä.

Nyt lukioiden yhdistyessä syntyy suurlukio, jossa samanlaisen kotoisan ympäristön luominen tulee olemaan hankalaa. Päätös perinteisen ja valtakunnallisella tasollakin kovatasoisen taidelukion hajottamisesta on Joensuun kaupungilta uskomatonta lyhytnäköisyyttä ja typeryyttä.

Kun eilen soitimme lukion viimeisiksi jäävissä teemabileissä, oli mahtavaa aistia se sama henki, mikä vallitsi omana lukioaikanakin. Yhteisöllisyys, yhdessä tekemisen ilo ja into tuntuivat vahvana.

Ensi keväänä yksi aikakausi päättyy. Olen ylpeä siitä, että sain olla osa sitä ja kannan lukiota mukana sydämessäni vaikkei sitä konkreettisesti enää olemassa olisikaan.

Joensuussa 12.12.2014
Ville Karttunen

lukio2014.jpg
Keikalla viimeisissä teemabileissä. (Kuva: Kimmo Kuikka)

11. luukku: Ohjeita keikkajärjestäjille

11.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterin luukusta paljastuu jälleen yksi Salamaponin selässä -kirjasta pois jäänyt tekstikappale, “Ohjeita keikkajärjestäjille”. Tämä kyseinen teksti valmistui aivan kirjoitusprosessin alkuvaiheessa ja on ensimmäisiä kirjaa ajatellen kirjoittamiani kappaleita. Ideana oli tehdä “ei näin” -henkinen lista keikkajärjestäjille, sillä useimmiten musatouhuissa näkee vaan bändeille tehtyjä vastaavia.

Luetutin kirjan työstön alkumetreillä paljon tekstejä ystävälläni Tuomaksella, joka toimi erinomaisena ateljeekriitikkona ja osin myös eräänlaisena kustannustoimittajana. Tuomaksen kommentti tästä kappaleesta oli ytimekäs: ”Pointti on hyvä ja selkeä, mutta tässä ei ole kovin paljon hauskaa.”

Näinhän asia oli. Totesin myöhemmin tekstejä läpikäydessäni, että lisäksi kappaleen sävy oli turhan osoitteleva ja hieman kyyninen. Kyynisyys puolestaan oli asia, jonka halusin minimoida kirjassa, sillä se ei ole kovinkaan rakentava asenne.

Päätös tämän tekstin pois jättämisestä oli helppo sikälikin, että kokonaisuuden hahmotuttua pidemmälle oli selvää, ettei tämä teksti tuonut mitään uutta kirjaan: keikkajärjestäjien ajoittainen kaaottisuus tulee kyllä selkeästi ilmi kirjan vuosikappaleista löytyvistä yksittäisistä tarinoista.

-Wilhelm

Ohjeita keikkajärjestäjille

Tämä kappale on kirjoitettu kaikella lämmöllä keikkajärjestäjiä kohtaan. Ylivoimaisesti suurimmalla osalla keikoista hommat toimivat, erityisesti paikoissa joissa järjestetään keikkoja säännöllisesti. Nämä ohjeet voivat kuitenkin toimia vaikkapa muistutuksena pidemmälle ehtineille järjestäjille ja aloitteleville oppina. Kaikki nämä ohjeet on muodostettu todellisten tilanteiden perusteella.

1) Älä ole kännissä/pilvessä tai muissa päihteissä

Varsinkin jos olet aloitteleva keikkojen järjestäjä, päihtymystila auttaa hyvin harvoin pitämään kädessä niitä monia lankoja, joita vasta opettelet operoimaan. Ulosannistasi saa paremmin selvää kun olet raitis, etkä tulee laukoneeksi asioita jotka saattavat kaduttaa myöhemmin. Selväpäisenä alat myös harvoin haastaa riitaa yhtyeen tai yleisön kanssa, mikä parantaa keikkafiilistä kaikkien osalta merkittävästi.

2) Suunnittele aikataulut ja pidä niistä kiinni

On hyvä suunnitella keikan aikataulut soundcheckeineen siten, että kaikki sujuu mahdollisimman jouhevasti. Yleensä on järkevää sopia soundcheck siten, että soundcheckin ja keikan väliin jää aikaa sen verran että yhtye ehtii syödä ja valmistautua rauhassa keikkaan. Festivaaleilla on toki aina minuuttiaikataulut, joten ne ovat poikkeuksia.

Jos soundcheckin tekemiseen on jotain esteitä, esimerkiksi samassa tilassa oleva seminaari tai muuta vastaavaa niin ilmoita siitä ajoissa. Jos yhtye tulee kauempaa, täytyy sen ennakoida oma lähtönsä sen mukaan mitä sille on ilmoitettu. Saman päivän aikana ilmoitettuihin muutoksiin on yleensä mahdotonta reagoida, sillä Suomen teillä on tarkat ylinopeusrajoitukset.

Mieti etukäteen mihin aikaan haluat keikan alkavan, ilmoita se ajoissa yhtyeelle ja pidä siitä kiinni. Myöhäiset soittoajat eivät yleisesti ottaen ole herkkua, mutta jos tietää etukäteen keikan alkavan yhdeltä yöllä, osaa siihen suhtautua jo etukäteen. Aloitusajankohdan siirtäminen puoli tuntia kerrallaan ei palvele ketään, ei niitä ihmisiä jotka ovat tulleet baariin etukäteen bändin kotisivuiltaan lukeman aloitusajan mukaisesti, eikä bändiä joka on latautunut keikkaan aiemmin ilmoitettuun aikaan ja palelee takahuoneessa kevyessä keikkavaatetuksessa.

3) Jos et itse ymmärrä esitystekniikan terminologiaa, kysy ammattilaiselta

Esitystekniikassa on monia erilaisia termejä, jotka eivät itsessään aukea helposti maallikolle. Olennaisimpia keikkajärjestäjän kannalta ovat backline ja pa. Backline tarkoittaa yhtyeen esiintymiseen käyttämiä välineitä, pa puolestaan äänentoistojärjestelmää. Ensin mainitun yhtyeet tuovat useimmiten itse mukanaan (meidän tapauksessamme tämä on totta aina, sillä käyttämäni kosketinsoittimet eivät kuulu hyvinkään varustettujen rock-klubien vakiovarusteisiin), jälkimmäisen puolestaan hoitaa yleensä järjestäjä, mikäli toisin ei ole sovittu.

Jos bändi tiedustelee keikkaa sovittaessa, onko paikan päällä äänentoisto, ei oikea vastaus ole ”enpä kyllä tiedä kun en ymmärrä noista musalaitteista mutta on varmaan”. Äänentoistolaitteisto ei tarkoita samaa asiaa kuin se että baarissa on esimerkiksi dj-laitteet.

4) Anna bändille omaa aikaa sekä ennen että jälkeen keikan

Meidän bändimme koostuu sosiaalisista tyypeistä, joten juttelemme mieluusti järjestäjien tai muiden kanssa oikeastaan ihan mistä tahansa aiheista. Juttelun ajaksi käy käytännössä melkein mikä vaan, mutta olisi suotavaa että antaisit bändille omaa aikaa ennen ja jälkeen keikan. Sopiva aika voisi olla ennen keikkaa vaikkapa puoli tuntia ja keikan jälkeen noin vartti. Kun bändi latautuu keikkaan, olisi hyvä saada olla ilman ulkopuolisia. Keikan jälkeen puolestaan käymme mielellämme keikan yleisfiilikset pintapuolisesti läpi ja tietenkin vedämme henkeä endorfiinipäissämme.

Muista tämän säännön kohdalla myös kohta 1). Kerran tein lavan takana äänenavausta noin viisi minuuttia ennen keikkaa, kun innokkaan päihtynyt järjestäjä alkoi kyselemään bändin historiasta. Ylipäätään: jos joku laulaa, älä välttämättä yritä jutella hänen kanssaan.

5) Älä tule lavalle ilman erityisen pätevää syytä

Lava on artistien alue, ja sinne ei ole heidän lisäkseen pääasiassa asiaa kuin esitystekniikasta huolehtivilla ihmisillä. Jos sinun pitää esimerkiksi siirtää jotain tavaroita lavalta toisaalle tai toisin päin, hoida se ennen tai jälkeen keikan. Jos haluat kysyä ihmisiltä ”ONKO TÄNÄÄN HYVÄ MEININKI MITÄ?”, kysy se yleisöstä käsin.

Jos olet jättänyt huomioimatta kohdan 1), muista että erityisen epätoivottavaa on tulla lavalle hoitamaan jotain asiaa täyden olut-/siiderituopin kanssa.

6) Älä avaudu bändille

Jos et ole tyytyväinen yleisömäärään tai jos et tiennyt etukäteen millaista musiikkia bändi soittaa, kannattaa kuitenkin miettiä voisiko asian ilmaista jotenkin rakentavasti. Yleisömäärän kohdalla kannattaa myös miettiä että monesti bändeilläkin on nousu- ja laskusuhdanteita: joskus keikoille tulee enemmän ja joskus vähemmän väkeä. Yleensä sellaiseen paikkaan tullaan mieluusti hyvinäkin aikoina, joissa ei ole välittömästi alettu syyttelemään bändiä siitä kuinka huonosti väkeä oli ollut.

Muista tämän neuvon kohdalla myös 1), 4), ja 5).

10. luukku: Isolla kirkolla

10.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterista aukeaa jälleen kirjasta pois jäänyt kuva. Tämä on peräisin kesäkuulta 2013, kun soitimme Senaatintorilla osana Helsingissä järjestettyä Ilo elää Karjalassa -maakuntatapahtumaa.

Otin tämän kuvan itse soundcheckin jälkeen. Asetelma tuntui huvittavalta, meidän pieni kosketinsoitinkioskimme pystytettynä kohtalaisen keskeiselle paikalle pääkaupungissa, suoraan Tuomiokirkkoa vastapäätä.

Jotenkin kuvalle ei loppuvaiheessa kuitenkaan löytynyt oikein sopivaa paikkaa, eikä se tuntunut tarpeeksi perustellulta - kyseinen keikkakin käytiin kirjassa läpi melko nopeasti.

Mielestäni kuva on joka tapauksessa hieno, joten julkaistaan se täällä virtuaalisilla lisäsivuilla!

-Wilhelm

isollakirkolla.JPG

9. luukku: Wannabe-keytaristi

09.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterissa on kirjasta pois jäänyt kuva, jota ei itse asiassa ole taidettu julkaista tätä ennen missään.

Kirjan lähestyä taittovaihetta kaivelin useiden päivien ajan vanhoja kuvia muun muassa vanhoilta cd-r -levyiltä. Sain myös käsiini kavereilta heidän keikoilta ottamiaan kuvia, joista osaa en ollut koskaan nähnyt.

Tämän Lieksan Muhelinpurock-festivaalilla kesäkuussa 2006 otetun kuvan löytäessäni olin aidosti yllättynyt, sillä minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa tällaisesta tilanteesta. Muistan kyllä tuon keikan hyvinkin mutta en sitä, että olen näköjään keikan aikanut soittanut PSR-7 -kosketintani keytarin tavoin. Mikähän biisi tuossa on ollut menossa? Sointu on näköjään e-molli.

Tuo kesä oli muuten sama, jolloin ostin ensimmäisen keytarini, tein kaupat Yamaha SHS-10:stä heinäkuussa. Tästä kuvasta päätellen keytarin himo onkin ollut melkoisen kova.

-Wilhelm

2006muhelinkeytar.jpg
Kuva: Jenni Eskelinen

8. luukku: Palautetta naapurilta

08.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenteriluukusta aukeaa kuva, joka liittyy Salamaponin selässä -kirjan sivuun 55. Tuolla sivulla alkavassa kappaleessa ollaan aloittamassa Niinivaara Express -levyn äänityksiä tuolloisessa yksiössäni. Kuten tekstissäkin mainitaan, saimme heti sessioiden aluksi palautetta naapurilta. Löysin tämän lapun alkukeväästä vanhan muistikirjan välistä kaivellessani arkistoja kirjaa varten ja skannasin talteen. Kirjaan tämä lappu ei mahtunut, mutta julkaistakoon nyt tässä. Harvempi bändi varmaan törmää tällaisiin ongelmiin levyä tehdessään.

-Wilhelm

2006_lappunaapurilta.jpg

7. luukku: Rokkitemppu!

07.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Joulukalenterin luukusta aukeaa tänään jälleen uusi kirjasta pois jäänyt kuva. Tämä on otettu syksyllä 2013, kun soitimme PMMP:n lämppärinä Joensuu Areenassa. Arttu Kokkonen otti keikaltamme useita upeita kuvia, joista moni päätyikin kirjaan.

Keikoillamme käyneet tietänevät mistä tässä on kyse: suoritan kuvassa niin sanottua ”rokkitemppua”, eli purskautan ilmaan vettä nopean biisin aluksi. Teki kovasti mieli ottaa tämä kuva mukaan kirjaan, mutta mustavalkoiseksi muutettuna tämä olisi menettänyt väkisinkin parasta tehoaan. Lisäksi halusin, että kirjan viimeisen vuosilukukappaleen loppuun tulleet Areena-kuvat korostaisivat bändin yhtenäisyyttä tekstikappaleen lopun tavoin, kaikki siihen valitut kuvat olivat siis sellaisia joissa me molemmat olemme näkyvillä.

-Wilhelm

rokkitemppu.jpg
Kuva: Arttu Kokkonen

6. luukku: Perhejuhlissa ja kotibileissä

06.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Hyvää itsenäisyyspäivää! Tänään Ukkosmaineen joulukalenterista aukeaa Salamaponin selässä -kirjasta pois jäänyt tekstikappale ”Perhejuhlissa ja kotibileissä”.

Tämä kappale jäi pois tiiviyden nimissä. Vaikka tässä pohditaankin pienimuotoisten keikkojen tekemistä syvemmin kuin itse kirjassa, alkoi kirjanteon loppumetreillä tuntua kuitenkin siltä, ettei kappale tuonut kokonaisuuteen mitään sellaista mitä ei rivien välistä olisi ollut luettavissa muutenkin.

-Wilhelm

Perhejuhlissa ja kotibileissä

Yhtyeemme on tehnyt vuosien varrella paljon niin sanottuja yksityiskeikkoja, siis keikkoja joiden järjestäjinä ovat yksityiset ihmiset ja joihin on pääsy vain kutsuvierailla. Tällaisia ovat siis esimerkiksi häät ja syntymäpäiväjuhlat.

Useat bändit tuntuvat pitävän yksityiskeikkoihin tiukasti kieltäytyvän linjan. Toisaalta sen voi ymmärtää, sillä isompien kokoonpanojen on hankalampi esiintyä vaihtelevissa olosuhteissa. Meitä on kaksi ja mahdumme hyvin mihin tahansa nurkkaan. Bändimme aloitti myöskin taipaleensa yksityiskeikalla kaverimme synttäreillä, eli sikälikin on loogista että pienempien keikkojen tekeminen on pysynyt klubikeikkojen rinnalla tähän asti.

Yksityiskeikoilla huomaa erityisen hienosti sen, kuinka merkittävässä osassa musiikkimme on monien ihmisten elämässä. Sen tajuaminen on joka kerta yhtä hienoa. Olemme soittaneet muun muassa useiden meille entuudestaan tuntemattomien ihmisten häissä, jotka ovat kertoneet esimerkiksi tavanneensa meidän keikallamme tai musiikkimme olleen muuten isossa osassa rakastumisen vaiheessa.

Häiden lisäksi olemme soittaneet muun muassa synttäreillä ja kotibileissä. Varsinkin pienimuotoisilla olohuonekokoisilla keikoilla on ihan oma tunnelmansa, hyvin erilainen kuin perinteisemmillä keikoilla. Meille ne ovat samanarvoisia keikkoja kuin isommat keikat. Molemmissa on omat haasteensa, pienet intiimit keikat vaativat ihan erilaista läsnäoloa kuin isot keikat, joissa äänentoiston ja valojen taakse pystyisi halutessaan kuvainnollisesti piiloutumaan.

Omasta näkökulmasta on todella hedelmällistä, että bändimme pystyy tekemään monenlaisia keikkoja ja ottamaan monenlaiset yleisöt.

Keväällä 2013 laitoimme Pallosalama-levyn ennakkotilauspaketteihin mahdollisuuden tilata levyn lisäksi akustisen keikan, ja paketteja menikin muutama. Niitä tehdessä tuli sellainen olo, että olemme jonkin hyvin aidon pelimannikulttuurin äärellä. Menimme meille tuntemattomaan osoitteeseen, soitimme ovikelloa ja laitoimme juhlat pystyyn.

olkkari2013.jpg
Olohuonekeikalla Helsingissä keväällä 2013.

5. luukku: Videokuvauksissa 2010

05.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tämän päivän joulukalenteriluukusta aukeaa jälleen Salamaponin selässä -kirjasta pois jäänyt kuva. Oheinen Tomi Palsan ottama kuva on peräisin Pyyhe kenttään…not! -musiikkivideon kuvauksista alkuvuodelta 2010.

Koko videokuvauspäivän ajan tapahtumia dokumentoinut Tomi otti itse asiassa niin paljon hienoja kuvia, että valinnan tekeminen oli vaikeaa, sillä videokuvauksia käsittelevässä tekstikappaleessa tilaa oli vain yhdelle kuvalle. Lopulta kirjaan päätyi kuva, joka on otettu videokameran takaa soitto-osuuksia taltioidessa: kyseinen kuva välitti paremmin tekoprosessia.

Tätä kuvaa teki mieli käyttää, sillä mielestäni tässä ohikiitävässä hetkessä tiivistyy mukavan arkisella tavalla yhdessä tekemisen hyvä henki ja meininki. Kuvan ottohetkellä olemme juuri aloittamassa levy-yhtiön jätkä -osuuksien kuvauksia ja Klaus asettelee kravattini suoraan. Tuo aika oli todella hektistä ja stressaavaa, sillä videokuvausten lisäksi työn alla oli Oletteko te tosissanne? -levy. Stressistä ja väsymyksestä huolimatta yhteishenki säilyi koko ajan horjumattomana.

-Wilhelm

kravatti2010.JPG
Kuva: Tomi Palsa