Salamablogi

20. luukku: Keikalla

20.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterin luukusta aukeaa kirjasta loppumetreillä pois jäänyt tekstikappale. Tein tämän “Keikalla”-kappaleen alun perin korvaamaan “Salamat”-kappaleen. Aloin kirjan ollessa jo taittovaiheessa epäillä “Salamat”-kappaleen tarpeellisuutta ja kantavuutta ja ajattelin, että kirjoitan sen tilalle kuvauksen siitä, miltä keikkojen soittaminen tuntuu. Kirjan viimeisiä käsikirjoitusversioita lukeneet ystävät kuitenkin kommentoivat yksimielisesti “Salamat”-kappaleen toimivan hyvin ja sopivan kokonaisuuteen paremmin kuin tämän. Kappaleen epäileminen meni kirjaprojektin loppuvaiheen stressin ja sen lietsoman yleisen itse-epäilyksen piikkiin.

Tämä kappale jäi siis kirjaimellisesti yli, sillä kirjan sivumäärä oli jo lukkoonlyöty. Sinällään ei harmita, että tämä jäi, sillä keikkakokemusta kuvaillaan kyllä historiikkikappaleissa paljonkin. Mutta samalla on kivaa, että tämän saa julki tässä, sillä tekstistä tuli mielestäni oikein toimiva.

-Wilhelm

Keikalla

En tiedä montaa asiaa, josta saisi saman nautinnon kuin onnistuneesta keikasta. Kun kaikki sujuu, on keikka sellainen tilanne, jossa ajatus hetkessä elämisestä toteutuu puhtaimmillaan. Arki katoaa, ei mieti mitään muuta kuin sillä hetkellä soittamiaan ja laulamiaan ääniä. Adrenaliini ja endorfiinit virtaavat kropassa. Keikoilla ei tunne kipua, ei fyysistä eikä henkistä.

Nautinto ei kuitenkaan selity pelkällä kemialla. Jos etsii yhtä yhdistävää tekijää sille, mikä tekee keikasta hyvän, olisi se yleisön ja yhtyeen välinen vuorovaikutus.

Yleisön määrällä ei ole mitään väliä. Kolmelle ihmiselle esiintymisestä voi saada yhtä voimakkaan tunne-elämyksen kuin kolmellesadalle soittamisesta. Kun kaikki onnistuu, on kuin fyysinen keikkapaikka häviäisi ympäriltä ja kaikki paikalla olevat siirtyisivät hetkeksi johonkin toiseen maailmaan, jossa kaikki on hetken ajan paremmin. Hetkellistä eskapismia.

Keikalla kaiken kokee ikään kuin vahvistettuna, myös negatiiviset tuntemukset. Tavalla tai toisella epäonnistuneen keikan jälkeen olo on tuskallinen. Ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, mikä meni pieleen. Yön yli nukkuminen auttaisi laittamaan asiat perspektiiviin, mutta kehnon keikan jälkeen unesta on turha haaveilla. Epäonnistuneet asiat pyörivät päässä loppumattomana kelana. Luultavasti urheilijoista tuntuu samalta epäonnistuneen ottelun tai kilpailun jälkeen.

Sen sijaan onnistuneen keikan jälkeen on parhaimmillaan hyvällä tuulella vielä monta päivää keikan jälkeen, ei jaksa hermostua edes vastoinkäymisistä. Positiivisen energian akut on ladattu hetkeksi täyteen.

Me olemme olleet pitkälti koko historiamme ajan ennen kaikkea keikkabändin maineessa. Levyarvioissa toistuva mantra on, että bändi on omimmillaan livetilanteessa.

Niin voi olla. Olemme molemmat esiintyjäluonteita ja nautimme lavalla olemisesta. Keikat eivät ole ikinä pakkopullaa. Ne ovat päinvastoin harvoja juhlahetkiä musiikilla itsensä elättämisen karussa todellisuudessa.

Eräs keikkajärjestäjä totesi meille kerran, että ”monesti keikoilla bändi näyttelee vuorovaikutusta ja pahimmillaan yleisö näyttelee sitä mukana, mutta teidän keikoilla se on aina molempien puolelta täysin aitoa”. Se oli kauniisti sanottu.

Levyt vs. keikat

Usein toistuva peruskysymys bändien haastatteluissa on se, kummastako artisti pitää enemmän: levyjen vai keikkojen tekemisestä.

Ymmärrän kysymyksen ja sen miksi sitä pitää kysyä, kyllähän noihin kahteen asiaan tiivistyy pitkälti se, miten bändit ihmisille näyttäytyvät. Vastauksen antaminen on kuitenkin mahdotonta, sillä kysymys on saman asian eri puolista. Kummassakin on oma viehätyksensä.

Jos ajatellaan musiikin tekeminen jonkin asian kertomisena, on levy kirje ja keikka puolestaan saman jutun kertominen suoraan kasvotusten.

Kirjettä kirjoittaessa voi punnita sanavalintansa tarkkaan, hioa tekstiä niin, että ilmaistava asia välittyy mahdollisimman kirkkaana ja tarkkana. Kirjeen saaja voi lukea kirjeen useampaan kertaan ja sulatella sen sisältöä rauhassa. Kirje säilyy ja sen pariin voi palata halutessaan myöhemminkin.

Keskusteleminen puolestaan on intensiivinen, intiimi ja vuorovaikutuksellinen hetki. Voi olla tarkka suunnitelma siitä, mitä aikoo sanoa, mutta itse tilanne ei koskaan mene täysin suunnitelman mukaisesti. Täytyy olla valppaana, elää mukana hetkessä ja pyrkiä saamaan vastapuoli ymmärtämään kerrottu asia. Vastapuolen kommentit täytyy tietenkin myös huomioida. Kun keskustelu on käyty, jää se elämään vain osapuolten omien muistojen varaan. Merkittävät keskustelut muistaa kuitenkin vielä vuosienkin päästä.

Levyn tekeminen on yksinäistä näpertämistä, jossa lähtökohtaisena ajatuksena on kuitenkin se, että lopputulosta valmistellaan jotakin varten. Siinä nautintoa saa pitkäjänteisyydestä: siitä, kuinka palaset loksahtelevat vähitellen paikoilleen. Keikka on puolestaan hetki täynnä räjähtävää energiaa, euforiapiikki jonka aikana elää täysillä vain juuri sitä hetkeä.

Se, kummasta pitää enemmän, vaihtelee. Joskus on kivempi mennä kirjaston lukusaliin kuin huvipuistoon.