Salamablogi

Vuoden viimeiset vedot

10.12.2008 (Keikkapäiväkirjat)

Lauantai 22.11.
Semifinal, Helsinki

Helsingin keikalle saattoi lähteä lauantain aamupäivänä hyvissä tunnelmissa. Takana olivat edellisiltaiset kaverin 30-vuotisjuhlat, joissa debytoin kohtalaisen onnistuneesti Sebastian Leino & Kernaat -yhtyeen kosketinsoittajana. Lisäksi onnistuin lähtemään fiksusti juhlista vielä ihmisten aikoihin, ja ehdin nukkumaan hyvät yöunet. Mukavalta tuntui myös perjantain Hesarin Nyt-liitteessä ollut lyhykäinen haastattelu Semifinalin keikkaan liittyen.

Lähdin matkaan pitkästä aikaa junalla, joka onkin kevyesti autoa mukavampi matkustusmuoto. Nykyisin soittovehkeitä vaan alkaa olemaan sen verran paljon, että jos matkalla tulee yhtään junavaihtoja, on tavaroiden kuskaileminen yksinään turhan tuskaista.

Junamatka taittui nopeasti kirjan (Bukowskin Vanhan miehen tarinoita) ja hyvän musiikin parissa. Klaus oli sovitusti asemalla vastassa, ja kannoimme yhdessä kamat asemalta keikkapaikalle.

Keikkakumppanimme Karoshi Loversien ihmiset olivat myös jo roudaamassa, ja koskapa omat kamamme olivat nopeasti kannettu, tarjosimme auttavan käden myös heille. Samalla tuli vaihdettua kuulumiset ja spekuloitua illan yleisömäärää.

Pystytin oman kosketinkioskini rivakasti. Olimme jo aloittelemassa soundcheckiä, kun paikan pomo Roudi saapui alakertaan tiedustelemaan vieraslistamme suuruutta, koskapa ennakosta liput oli myyty loppuun. Vaikka oli etukäteen osannut arvella että paikalle tulee kyllä ihan hyvin porukkaa, tuli ilmoitus yllätyksenä. Positiivisena sellaisena.

Keskinäisten tuuletusten siivittämänä soundcheck loppuun ja syömään Tavastian puolelle. Sen päälle vielä pari kupillista kahvia alakerrassa ja siskon luokse odottelemaan.

Muutaman tunnin hengailun jälkeen lähdin kävelemään keikkapaikalle ennen Karoshien keikan alkua. Laitoimme kimpassa Karoshien kanssa pystyyn yhteisen levy- ja paitakioskin, jonka pyörittämisen ensimmäisen vetovuoron otimme Klausin kanssa itsellemme.

Jossain vaiheessa ennen ekan keikan alkua kännykkään alkoi tulla solkenaan viestiä tutuilta, jotka eivät olleet hoksanneet hankkia ennakkolippua. Ovelle jätetyt liput olivat menneet nopeasti, ja keikka oli ihan oikeasti loppuunmyyty. Harmittavasti piti todeta, ettei voi auttaa. Keikkapaikkojen yleisökapasiteetit kun yleensäkin ovat tarkkaan rajoitettuja. Ja paloturvallisuuksien sun muiden pykälien takia ihan perustellustikin.

Karoshi Lovers soitti hyvän keikan. Siis sen mitä sitä ehti kuuntelemaan omaa keikkaa etukäteen hermoillessa. Karoshien lopetettua siirsimme Klausin kanssa lavan perälle raivatun kosketinkioskini soittoasemiin. Viimeistään siinä vaiheessa tajuntaan iskostui, että paikalla on oikeasti helkatisti porukkaa, joka oli jo valmiiksi fiiliksissä. Saimme nimittäin aikaiseksi melkoiset hurrauksen, kun kannoimme yhdessä koskettimiani lavan etosaan.

Sitten alkoikin hikoilu. Kun sain aseteltua kaikki kamani valmiuteen oli tarkoitus katsoa vielä miksaajan kanssa nopeasti kaikki linjat läpi: siis tarkastaa nopeasti että jokaisesta soittimesta tulee ääntä sekä pa:han että monitoreihin.

Jotain hyvin mystistä oli kuitenkin tapahtunut sitten soundcheckin. Ikiluotettavan PSR-7:ni ääni kuulosti monitoroinnissa siltä kuin siitä olisi leikattu pois kaikki diskanttitaajuudet. Soundi oli niin muhnuinen, että tuntui liki mahdottomalta yrittää saada soitostaan selvää.

Tilanteesta teki entistä tukalamman se, että yleisö tosiaan odotti ihan into piukassa keikan alkamista ja puhkesi aina välissä suosionosoituksiin. Pieneltä ikuisuudelta (varmaankin noin viisi minuuttia) tuntuneen säädön jälkeen oli pakko hyväksyä, että nyt on jostain syystä jaettu vähän paskempi lähtökäsi, näillä mennään. Hermostuksissa vaihtamaan vaatteita takahuoneeseen ja sitten melkein saman tien lavalle.

Keikka alkoi Ukkosmaineeseen-biisillä. Yleisö oli ihan täysillä mukana, eikä varmaankaan aistinut että mitään olisi edes vialla, mutta täytyy sanoa että oma tontti tuntui muutaman ekan biisin ajan täysin mahdottomalta. Kuuntelut olivat aivan hakusessa, ja yritin viittilöidä miksaajalle biisien välissä miksaajalle toiveita omaan monitoriin.

Loppujen lopuksi paletti saatiin kuin saatiinkin tuntumaan välttävältä. Siitä eteenpäin soittaminen tuntuikin lähinnä juhlalta. Täysi sali lauloi biisit mukana järkyttävän kovaäänisesti, ja kaikki olivat yhtä hymyä. Erityisen hienolta lavalta katsottuna näyttivät biisien alut: koko sali hyppi kuin yhteisestä sopimuksesta tasajalkaa kaikkien biisien ensimmäisten tahtien aikana.

Soitimme setissä läpi yli puolet uuden levyn biiseistä. Setin loppuvaiheessa saimme vahvistusta uudella levyllä vierailleesta Miihkalista. Miihkali tuli soittamaan synakitaraansa kahteen biisiin: Tilkkutäkin alla sekä Hiustesi tuoksu.

Varsinaisen setin jälkeen palasimme vielä lavalle pariin otteeseen. Toinen encore-setti sisälsi Klausin vaatimuksesta harvemmin soitetun Beibi, nyt on jouluyö -biisin. Itse yritin vedota siihen, ettei kyseistä biisiä ole pahemmin treenattu, mutta Klaus piti kantansa. Kun sitten soitimme kyseisen biisin, tajusin olevani totaalisen blackoutin vallassa. Sanat ja rakenteet kyllä muistin, mutta ei hajuakaan että mitähän sointuja missäkin osassa on… No, “näitähän toksahtelee”, kuten eräällä ystävälläni on tapana sanoa.

Keikka päätettiin kuitenkin kunniakkaasti erityisen energisellä Yli mutakuoppien -vedolla. Annoimme yleisön hoidettavaksi sekä biisin alun että lopun kertosäkeiden laulamisen, ja täytyy sanoa että aika huikealla meiningillä vetivät!

Keikan jälkeen nopea hikien pyyhkiminen, vaatteiden vaihto ja salin puolelle juttelemaan tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Loppuyöksi päädyimme vielä Karoshien porukan kanssa hengailemaan kaupungin kuumaan sykkeeseen.

Loppukaneettina hienolle keikalle on vielä kerrottava seuraavasta päivästä. Menimme sovittuun aikaan roudaamaan kamat pois Klausin ja Miihkalin kanssa ja päätimme käydä porukassa syömässä ennen minun junani lähtöä. Pizzapaikan jonossa sitten mietimme Klausin kanssa äveriäinä levy-yhtiön jätkinä, että riittävätkö levy-yhtiön tilillä sillä hetkellä olevat rahat siihen, että maksamme kaikkien kolmen ruoat.

Kun saimme pizzat maksettua, huomautti Miihkali tekstistä kuitin takana. Siellähän oli nimittäin kyseisen pizzaketjun rekrytointi-ilmoitus, jossa luki kookkaalla tekstikoolla “Vaihda alaa”. Nauratti aika paljon.

Keskiviikko 10.12.
Henry’s Pub, Kuopio

Vuoden viimeinen keikka sijoittui Kuopioon, jossa on jo tänä vuonna pari kertaa aiemmin ehditty poiketakin. Klaus saapui paikalle junalla, itse taitoin vuoden viimeisen keikkareissun lainaksi saadulla autolla.

Pimeää oli ajella, mutta onneksi matkakaan ei ollut pitkä. Sen verran huolellisesti olin laskenut matkaan kestävän ajan, että kaarroin Kuopion Kauppakadulta Henry’s Pubin eteen juuri kun auton kello naksahti sovittuun tapaamisaikaan.

Klaus olikin jo baarin edessä odottelemassa. Kamat alas ja kasaan, auto parkkiin ja soundcheckiä tekemään. Puikoissa oli vanha tuttumme Dyny, jonka johdolla soundit saatiin kasaan rivakasti. Semifinalin keikalla PSR-7:ssa ilmennyttä vikaa ei nyt kuulunut missään, ilmeisesti kyse oli paikan omista kamoista tai jostain muusta mystisestä.

Checkin jälkeen ruokailu Introssa ja kaupungille katselemaan vähän joululahjoja kavereille. Mukaan tarttui muun muassa Pate Mustajärven tuplakokoelma sekä Fredin Soittaja (kyseisen levyn nimibiisi on muuten oikein liikuttava tiivistys kyseisen ammattikunnan edustajista).

Kaupungin humusta lepuuttamaan hetkeksi hotellille, jossa sain Klausilta synttärilahjaksi huivin johon oli kirjailtu salama. Klausillahan oli nimittäin Kuopion keikalla ensimmäistä kertaa päällään Elli Maanpään tekemä keikka-asu, ja minun lahjahuivini oli tehty siis puvun ylijäämäkappaleista.

Pienen huilailun ja suihkun jälkeen takaisin keikkapaikalle. Ilmenikin että alun perin sovituista aikatauluista oltiin hieman edellä, sillä ennen meitä esiintynyt Tero-Petri olikin esittänyt hieman lyhyemmän setin. Kiirettä ei kuulemma kuitenkaan olisi, joten kävin vielä rauhassa tsekkaamassa koskettimieni asetukset ja viemässä biisilistan koskettimien ääreen. Sitten nopea vaatteidenvaihto ja keikkaa odottelemaan.

Pieni mukava jännitys oli päällä. Paikkahan oli liki täynnä, mutta se ei ollut varsinaisesti meidän ansiotamme, vaan aiemmin illalla järjestetyn kantaväen pikkujoulujen. Tosin yleisöstä oli bongattavissa muutamia salamapaitoja, mutta oletusarvoisesti suurelle osalle me tulisimme olemaan etukäteen tuntematon tapaus.

Sovittuun aikaan lavalle aloittamaan keikka Ukkosmaineeseen-biisillä. Pieni jännitys ilmeni ekan biisin aikana hieman holtittomina soittosuorituksina, mutta ei kuitenkaan mitään kardinaalimokia.

Keikka alkoi käynnistyä jo ihan lupaavasti, kunnes saavuimme kolmanteen biisiin. Biisin lopussa huomasin, että Roland-koskettimen äänet jäivät soimaan. Siis kun painoi yhtä kosketinta, ääni ei sammunutkaan kun päästi irti vaan jäi soimaan. Yritin käynnistää kosketinta uudestaan, mutta ei auttanut.

Biisin väli venyi pitkäksi ja armollisena solistina Klaus tietenkin käänsi yleisön huomion minuun kyselemällä, että mikäs hätänä. Kun en kosketinta saanut toimimaan, niin päätin aloittaa seuraavan biisin ja hoitaa sen pelkän PSR-7:n voimin miettimällä korvaavat soundit. Asiaa hieman vaikeutti se, ettei tuossa koskettimessa ole niin kutsuttua bend-toimintoa, joka oli juuri seuraavassa biisissä (80200) hyödyksi monessakin paikassa.

Samalla kun soitimme biisiä yritin vilkuilla biisilistaa ja tunsin hien nousevan pintaan. En tulisi mitenkään selviämään edessä olevista biiseistä ilman toista kosketinta vaikka miten paikkailisin.

Soitettuamme kappaleen siirryin vian pariin. Onneksi tajusin kokeilla sustain-pedaalin irrottamista sillä silloin kosketin toimi normaalisti. Ainoa miinus siinä oli se, että jouduin soittamaan ilman pedaalia, jota olen tottunut käyttämään hyödykseni miltei koko ajan. No, pienempi paha kuitenkin.

Jatkokeikka olikin sitten omalta osaltani lähinnä haahuilua. Pedaalin puute sotki kuvioita, ja olo tuntui selkeästi vajaalta. Huomasin ajatusten harhailevan meneillään olevan keikan sijaan siihen, kuinka koskettimen saisi korjattua.

Pääsin jollain tavalla juoneen sisälle loppusetin aikana. Päätin vielä kerran kokeilla josko pedaali toimisi. Kun se ei toiminut, ilmoitin yleisölle että köyhemmät bändit heittelevät yleisöön plektroja, mutta meillä on varaa kalliimpiin lahjoihin. Sitten heitin pedaalin yleisöön, josta riemastuneen oloinen kaveri sen nappasikin kiinni.

Tuon tempauksen jälkeen oli jokseenkin vapautunut olo. Loppukeikasta tuntui jo siltä että oli tilanteen päällä. Soitto oli vähän punkimpaa, mutta meininki parani huomattavasti. Yleisöönhän nämä kommellukset eivät tuntuneet vaikuttavan, sillä meininki oli koko ajan tasaisen nousujohteinen. Loppukeikka olikin siten oikein juhlavaa.

Päätettyämme setin Nöpönenään saimme kuin saimmekin vielä encoret ja kiitimme yleisöämme sekä joulubiisillä (meni tällä kertaa lähes täydellisesti) sekä Yli mutakuoppien -vedolla. Sen päälle olikin hyvä piirtää piste keikkavuoden perään.

Takahuoneessa hengähtäessämme totesimme keikan ilmeiset kommellukset, ja päädyimme johtopäätökseen että kokonaisuus jäi kuitenkin vahvasti plussan puolelle. Vaatteidenvaihdon jälkeen kamat kasaan, vähän levyjen kauppaamista ja hengailua ja sitten nukkumaan.

Tämän vuoden keikat olivat sitten tässä. Viettäkää rauhallinen vuodenvaihde, palataan asiaan heti tammikuussa, silloin onkin luvassa vuoden avaus kotikaupungin keikan merkeissä.

ps. se Klausilta lahjaksi saatu huivi (kiiltävää tummaa kangasta, pinkillä salamalla koristeltu) jäi ilmeisesti keikkapaikalle, eikä löytynyt enää seuraavana päivänä löytötavaroista. Jos joku sattui löytämään sen, niin lähettäisitkö levy-yhtiön osoitteeseen, löytöpalkkioksi lähtee vapaavalintainen Ukkosmaine-levy. Kiitos!

-Wilhelm