Salamablogi

24. luukku: Hedwig

24.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään on jouluaatto ja Ukkosmaineen joulukalenterin viimeinen luukku aukeaa!

Eilisen tapaan tänään perehdytään syvemmin minun ja Klausin yhteiseen Ukkosmainetta edeltävään bändihistoriaan. Tänään mennään aivan sen alkulähteille, ensimmäiseen yhteiseen bändiimme nimeltä Hedwig.

Jotta jouluaaton luukku olisi mahdollisimman erikoinen, löytyy tämän päivän luukusta myös harvinainen, viime kesänä käsiini saama kuva Hedwigin viimeiseksi jääneeltä keikalta. Sen lisäksi saatte vielä erikoisen digitaalisen lahjan: tekstin yhteydestä voi ladata kuunneltavaksi Hedwigin ainoaksi jääneen demon toisen biisin. Meidän molempien korvia punoittaa hieman tuota nykyisin kuunnellessa, mutta koitetaan muistaa että olimme tuota tehdessämme vielä teini-ikäisiä.

Tähän siis päättyvät Salamaponin selässä -kirjan digitaaliset lisäsivut. Kiitokset kaikille näitä päivityksiä lukeneille ja kommentoneille! Erinomaisen rauhallista joulua, nähdään ensi vuonna!

-Wilhelm

Hedwig

Hedwig on bändi, jossa minun ja Klausin yhteinen musiikintekeminen alkoi. Bändi perustettiin kesällä 2000. Olin jo tuota ennen käynyt soittamassa toista kitaraa Klausin Bass Trap -bändissä. Tuolloinen pääbändini Caamos polki paikallaan mutta musiikin tekeminen kiinnosti koko ajan kasvavissa määrin. Lisäksi olin alkanut tehdä pöytälaatikkoon duurivoittoisia riffejä, jotka eivät tuntuneet sopivan synkistelyyn taipuvaisen Caamoksen linjaan. Oli sellainen tuntuma, että Klausin kanssa kemiat kohtasivat ja voisi olla kiva tehdä jotain yhdessä, joten ehdotin yhteisen bändin perustamista.

Kun miettii nykyaikaa, jossa äänitiedostot liikkuvat helposti ja nopeasti netin välityksellä, on hellyttävää muistella tuolloisia biisintekometodejamme. Minulla oli kotona pieni c-kasettimankka, jossa oli sisäänrakennettu mikrofoni. Nauhoitin siihen tekemiäni riffejä ja sen jälkeen pyöräilin vajaan kymmenen kilometrin matkan kotoa Pyhäselän Reijolasta Klausin luokse Joensuuhun. Klaus teki äänittämieni riffien päälle sanat ja laulumelodiat. Biisien tyylilajia voinee laveasti määritellä termillä powerpop.

Teimme kesän aikana yhdessä biisejä, joiden ympärille sitten syksyllä lukion ja meidän abivuotemme alettua kokosimme soittajat saman lukion alemmilla luokilla opiskelevista kavereista. Bassoon tuli Caamoksessakin soittava Matias, rumpuihin Klausin tuttu Juska.

Bändin nimi tulee Harry Potter -kirjasarjasta. Kuten kirjoja lukeneet tietävät, Hedwig on Harry Potterin pöllö. Olin bändiä perustaessa lukenut kirjasarjan ensimmäiset osat alkukielellä syksyn englannin yo-kirjoituksiin valmistautuessa ja ihastunut niiden maailmaan. Tuolloin sarjasta oli ilmestynyt vasta kolme ensimmäistä osaa ja ensimmäistäkään elokuvaa ei ollut vielä tehty.

Sivumennen sanoen muuten, tuntui hauskalta sattumalta, että kun tämän vuoden joulukuussa soitimme Niinivaaran lukion viimeisiksi jäävissä teemabileissä, oli niiden teemana Tylypahka.

Hedwig treenasi Niinivaaran lukion bändikämpässä. Muistan, että pahimmat konfliktit treeneissä tulivat minun ja Klausin välillä: riidanaiheina oli muun muassa se, kun Klaus lauloi kitarasoolojeni päälle ja sekös ärsytti nuorta wannabe-soolokitaristia. Skismoista huolimatta ensimmäinen keikkamme oli jo saman syksyn aikana Rantakylän nuorisotalolla, jossa järjestettiin tuolloin säännöllisesti bänditapahtumia.

Alkuvuodesta 2001 nauhoitimme ensimmäisen ja samalla viimeiseksi jääneen demomme lukion äänityskurssin puitteissa Karsikon yläasteen studiossa. Äänittäjänä oli musiikinopettajamme Juki, jonka mukaan nimesimme myöhemmin levy-yhtiömme. Demolla oli kaksi mielestämme parasta biisiämme, Hawaii ja Battery. Demosta tehtiin muutaman kymmenen kappaleen painos, jota myytiin lähinnä kavereillemme. Lähettelimme demoa myös joihinkin levy-yhtiöihin, joista yksikään ei vastannut, eikä se mikään ihme näin jälkikäteen demoa kuunnelleena olekaan: bändi oli innokas mutta hyvin haparoiva.

hedwigdemo2.JPG
Eka demo.
hedwigdemo1.JPG
Demon sisäkansi. Lataa toinen biisi Battery koneellesi klikkaamalla tästä. (mp3, 4,8 Mt)

Hedwigin viimeinen keikka oli toukokuussa Minerva-bändin lämppärinä 2001 Joyful Beat Caféssa Joensuussa. Tuon sittemmin toimintansa lopettaneen nuorisokahvilan tiloissa Koskikadulla toimi myöhemmin eräs vaateliike, nykyisin koko rakennus on purettu. Viimeinen keikka oli sikäli erikoinen, että rumpalimme Juska ilmoitti muistaakseni noin viikkoa ennen keikkaa ettei pääsekään sillä osallistuu petanquen SM-kisoihin. Paras poissaolon syy koskaan. Vararumpaliksi tuli lyhyellä varoajalla tuolloin Caamoksessa soittanut Leo, jonka kanssa perustin vuoden päästä Hedwigin hajoamisesta Hullut Hattuset -yhtyeen. Leo otti ohjelmiston nopeasti haltuun ja soitti keikan hyvin.

Hedwig ei varsinaisesti koskaan muodollisesti lopettanut. Minä ja Klaus valmistuimme ylioppilaiksi lukiosta. Minulla alkoi siviilipalvelus, Klaus matkusteli muun muassa Tanskassa ja Yhdysvalloissa ja bänditoimintaan tuli niin pitkä tauko, että jotenkin yhtye vaan haihtui ilmaan. Hedwig kuitenkin loi hyvän pohjan minun ja Klausin ystävyydelle ja yhteiselle musiikintekemiselle.

hedwiglive.jpg
Meneillään viimeiseksi jäänyt Hedwig-keikka Joyful Beat Caféssa.

23. luukku: Pentilän saha

23.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tämän päivän joulukalenteriluukussa täydennetään hieman kirjassa sivuttua yhteistä bändihistoriaamme. Kirjan avaavassa “Esihistoria”-kappaleessahan yhteisen musiikintekomme alkutaipaleet käydään läpi melko nopeasti ja pääpiirteittäin. Tämä oli tarkoituksellinen ratkaisu, sillä kirjan pääpaino oli kuitenkin Ukkosmaineessa ja aiemman bändihistorian tarkempi läpikäyminen ei tuntunut kokonaisuuden kannalta olennaiselta.

Mutta kuten sanottua, nämä joulukalenterin luukut toimivat eräänlaisina lisäsivuina varsinaiselle kirjalle ja täällä internetissä on tilaa rönsyillä vapaasti. Siispä: tänään kerron teille hieman bändistä nimeltä Pentilän saha.

-Wilhelm

Pentilän saha

Pentilän saha perustettiin alkuvuodesta 2003. Mukana olivat Klausin ja minun lisäksi Hullujen Hattusten kitaristi Miihkali ja Hattusten tuolloinen basisti Matias.

Perustimme punk-bändin sen ajatuksen ympärille, että jokainen soitti eri instrumenttia kuin normaalisti: näin saisimme aikaiseksi luontevasti punk-musiikkiin sopivan holtittomuuden. Näin ollen minä ryhdyin basistiksi, Miihkali laulajaksi, Matias rumpaliksi ja Klaus tarttui kitaraan. Klausille harppaus oli suurin, sillä hän ei ollut soittanut kitaraa aiemmin. Päätimme yhdessä, että tämän takia on myös luontevinta että hän tekee biisit. Neuvoimme kuinka kitaran E- ja A-kieliltä saa otettua kahdella sormella viitossoinnun ja totesimme sen riittävän tarpeisiimme varsin hyvin.

Pentilän sahan biisintekometodologia oli sellainen, että joko minä tai Miihkali kirjoitimme biisin tekstin paperilapulle, joka toimitettiin Klausille sävellettäväksi. Hän haki biisiin sopivat soinnut, laulumelodia meni yleensä yksi yhteen sointujen kanssa, paitsi jossain taiteellisimmissa numeroissa. Soinnut Klaus merkkasi muistiin sanojen yläpuolelle sen mukaan miltä E-kielen nauhalta se soitettiin. Näin ollen esimerkiksi G5 oli ”3”, H5 ”7” ja niin edelleen.

Pentilän saha teki vuonna 2003 yllättävänkin paljon keikkoja, varmaan noin kymmenkunta. Yhteistä keikoille oli se, että vähintään yhtä bändin jäsentä keljutti keikan jälkeen jostain syystä. Ainoa keikka, jonka jälkeen kaikilla oli hyvä mieli päättyi loppuyöstä siihen, että joku tuntematon juntti löi Miihkalia balalaikalla päähän Wanhan Jokelan edessä.

Syksyllä 2003 Pentilän saha teki ensimmäisen levynsä, nimeltään Rumpsutusta. Nimi napattiin Markus Kajon haastattelusta, jossa hän kertoi kaipaavansa vanhasta kotikaupungistaan Joensuusta muinaisia sydänääniä: ”Eipä kuulu enää rumpsutusta Penttilän sahalta. Ennen kuului, paitsi ehkä jouluaattona”.

Niin, bändin nimi Pentilän saha viittaa tosiaan vuonna 1996 Joensuussa palaneeseen sahaan. Bändin nimi kirjoitetaan yhdellä t:llä sen takia, että kuulimme bändin perustettuamme, että Penttilän saha -niminen yhtye oli ollut jo olemassa. Kirjoitusasun vaihtamisella päättelimme välttävämme varmuuden vuoksi sekaannukset jo aikoja sitten hajonneeseen cover-bändiin.

Rumpsutusta äänitettiin ja miksattiin yhden syyskuisen viikonlopun aikana. Yhdentoista biisin mittaisen levyn kesto oli 11 minuuttia. Biiseissämme mentiin suoraan asiaan eikä aikailtu.

Levynjulkistamiskeikka oli jo viikko levyn äänittämisen jälkeen. Bileet pidettiin Penttilän sahan raunioilla, joissa ei varsinaisesti olisi saanut oleskella, eikä varsinkaan soittaa keikkoja. Emme siis voineet mainostaa keikkaa, mutta puskaradion kautta paikalle saapui kuitenkin kiitettävä määrä ihmisiä. Soitimme heille lyhyen mutta ytimekkään keikan, jonka aikana rumpali päätti lähteä polkupyörällä kotiin, koska oli kylmä. Punk-estetiikkamme ulottui myös levynjulkistamisbileiden cateringiin, sillä yleisölle tarjottiin Miihkalin valmistamaa kiljua, joka oli ikimuistoisen pahaa.

Nelihenkisen Pentilän sahan viimeinen keikka oli Joensuun kävelykadun sittemmin toimintansa lopettaneessa kellaribaarissa. Jokin biisi hajosi kasaan ja paikkaukseksi Miihkali alkoi laulaa Satumaa-tangoa. Tilanne ärsytti, joten tempaisin bassostani piuhan irti ja poistuin paikalta kesken keikan.

Alkuvuodesta 2004 yritimme vielä treenata uusia biisejä, mutta homma hyytyi pääasiassa minun ja Klausin musiikillisiin erimielisyyksiin: joissain treeneissä ehdotin Klausia virittämään kitaransa ja hän oli sitä mieltä että se on punkissa tarpeetonta. Riidan vakavuudesta kertonee jotain se, että pari viikkoa noiden treenien jälkeen soitin Klausille ja ehdotin diskoduon perustamista.

Pentilän saha on jatkanut elämäänsä noiden vuosien jälkeenkin, joskin sopivan rauhalliseen tahtiin. Jossain vaiheessa bändin muodostivat Miihkali ja Klaus, tuolloin bändi teki käsittääkseni pari keikkaa satunnaisissa bileissä. Minä liityin bändiin takaisin vuonna 2008, mikä johti pian Klausin eroamiseen tai erottamiseen (kertojasta riippuen). Sen jälkeen bändi on julkaissut kaksi levyä: Peniksen vuosi ilmestyi vuonna 2009 ja tuorein teos Vittujen kevät puolestaan keväällä 2013.

pentilansaha2.JPG
Keikalla Joyful Beat Café -nuorisokahvilan punk-illassa keväällä 2003. (Kuva: Jumbu Viirret)
pentilansaha1.JPG
Sama keikka meneillään. Lavan oikeassa laidassa soittavan kitaristi-Klausin lavaimagoon kuului noihin aikoihin valkoinen ninjahuppu.

22. luukku: Kirjan tekovaiheita

22.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Ukkosmaineen joulukalenteri kääntyy loppusuoralle, ylihuomenna keskiviikkona avataan viimeinen luukku!

Kuten joulukalenteria seuranneet tietävät, tänä vuonna teemana on ollut keväällä ilmestynyt Salamaponin selässä -kirja ja kalenterissa on julkaistu kirjasta pois jääneitä kuvia sekä tekstikappaleita. Tänään luukussa vilkaistaan viime vuoden syksyllä alkanutta tekoprosessia.

Pidin koko kirjanteon ajan työpäiväkirjaa ja mietin olisinko julkaissut jotain otteita siitä. Nyt päiväkirjaa lueskellesani totesin, että merkinnät ovat lähinnä dialogia itsensä kanssa kirjanteosta ja samoja teemoja olen avannut näissä luukuissakin jo aiemmin. Päädyin siis selailemaan puhelimestani syksystä eteenpäin ottamiani kuvia ja kirjoitin niiden yhteyden pienen kuvareportaasin kirjanteon eri vaiheista.

-Wilhelm

makingof_pyora.JPG

Hauskaa, että tästä retkestä löytyi kuva, sillä tämä on otettu päivänä, jolloin kirjanteko konkreettisesti alkoi. Olin miettinyt asiaa jo pitkään, kerännyt ideoita ja hahmotellut tekstikappaleita päässäni mutta kirjoitustyö alkoi syyskuun toisella viikolla. Kyseisenä päivänä olin menossa aamusta työhuoneelle, mutta huomasin että ulkona olikin aivan mieletön keli: syyskuun alkamisesta huolimatta tarkeni t-paidassa ja shortseissa. Päätin nauttia lämpimästä päivästä ja mennä työhuoneelle vasta tehtyäni pitkän pyörälenkin. Pyöräilin Kalamajasta Koplin kautta Stroomin rantaan ja sen takana alkavalle pitkälle pyöräkaistalle. Jatkoin tietä eteenpäin päätyen lopulta Kakumäen niemeen asti. Tarpeeksi maisemia ihailtuani ja hengiteltyäni pyöräilin työhuoneelleni, vaihdoin päälle kuivan paidan ja kirjoitin liikunnan jälkeisessä raukeustilassa kolmen liuskan tekstikappaleen nimeltä ”Alkoholi ja autot”, josta muokkasin myöhemmin kirjaan kappaleet ”Huonot juopot” sekä ”Liikkuminen”.

makingof_tyopoyta.JPG

Suurimman osan kirjoitustyöstä tein syyskuusta joulukuuhun 2013 työhuoneellani Telliskivi Loomelinnak -kulttuurikompleksissa Tallinnassa. Huomasin pian, että säännöllinen työrytmi auttoi pitämään homman liikkeessä, joten kirjoitin maanantaista perjantaihin joka päivä noin neljä-viisi tuntia päivässä. Kirjoitustöiden jälkeen jatkoin työhuoneella yleensä musiikkihommien parissa, muun muassa äänitin ja työstin omia biisejäni. Tässä kuva työpöydästäni, jonka tärkeimpiä lisävarusteita ovat tietenkin Juki Records -kahvimuki, sekä oikean monitorikaiuttimen alapuolella majaileva James Hetfield -figuuri.

makingof_laput.JPG

Loppuvuodesta kasassa oli jo niin paljon tekstikappaleita, että aloin suunnitella alustavasti kirjan rakennetta. Kirjoitin erikseen kirjoittamieni tekstikappaleiden nimet tarralapuille (lapun väri kertoi siitä, mikä on kunkin jutun teema) ja järjestelin niitä työhuoneen seinälle erilaiseen järjestykseen, kunnes löysin kokonaisuuden, joka tuntui rullaavalta. Rungon kirjalle antoivat (väriltään haaleanvihreät) vuosilukukappaleet, joiden alapuolelle tuli erilaisia teemallisia tekstikappaleita.

makingof_taitto1.JPG

Ensimmäinen käsikirjoitusversio valmistui ennen vuodenvaihdetta. Alkuvuodesta 2014 muokkasin sitä koelukijoina ja ateljeekriitikoina käyttämieni ystävien ehdotusten ja kommenttien pohjalta. Samalla aloimme Klausin kanssa miettiä kirjan julkaisua ja totesimme olevan hyvä idea ajoittaa se siten, että samalla alkavat kymmenvuotiskeikkamme. Pakko on usein paras muusa, niin nytkin, sillä aikataulujen myötä kirjan sisältöä täytyi alkaa lyödä lukkoon. Taittoaikataulutkin sovittiin, graafisen alan ammattilaisena pitkään työskennellyt isäni lupautui tekemään kirjan taiton. Matkustin Itä-Suomeen helmikuun lopussa, mukanani printtinivaska viimeisimmästä käsikirjoitusversiosta. Kirja taitettiin isäni luona Tohmajärven Tikkalassa. Tässä työn alla näyttävät olevan kirjan sivut 51-52.

makingof_takakansi.JPG

Taittoviikot olivat raskaita. Samalla kun oikoluin ja editoin käsikirjoitusta sekä kaivelin arkistoista kirjaan valokuvia, olin mukana taitossa kommentoimassa ja ideoimassa. Samalla järjestelin kirjan Mesenaatti-yhteisörahoituskampanjaa. Tekemistä tuntui olevan loputtomasti mutta lopulta kaikki palaset alkoivat loksahdella kohdilleen samalla kun kevät eteni ulkona vääjäämättömästi. Palasin Tallinnaan maaliskuun puolivälin jälkeen ja sain mukaani kirjan oikovedoksen. Kuten kuvasta näkyy, oikovedoksessa takakannen teksti oli vielä vähän kesken.

makingof_mesenaatti.png

Väsymyksen ja stressin keskellä tuntui äärimmäisen ilahduttavalta seurata Mesenaatti-kampanjan etenemistä ja huomata, että kirjasta oltiin kiinnostuneita. Minimitavoite täyttyi jo hyvissä ajoin ja varsinaisesta tavoitteestakaan ei lopulta jääty paljoa. Kirja pystyttiin laittamaan Mesenaatti-kampanjan ansiosta painoon jo aiemmin kuin oli tarkoitus. Kiitokset vielä kaikille mesenointiin osallistuneille!

makingof_laatikot.JPG

Valmiit kirjat saapuivat huhtikuun alkupuolella. Kirjat painettiin Raamatutrükikodassa Tallinnassa, josta sai aivan ensiluokkaista palvelua. Painoltaan kevyiden cd-levyjen julkaisemiseen tottuneena ajattelin, että voin aivan hyvin käydä hakemassa kirjatilauksen painosta polkupyörällä, kun matkaa kotoa ei olisi tullut kuin alle kymmenen kilometriä. Kun sain käsiini lähetyslistan, ilmeni että kokonaistilauksen paino oli noin 175 kg. Totesin, että ehkä on parempi että kirjat toimitetaan kotiovelle. Toimituspäivää edeltävänä yönä en meinannut saada unta ja lopulta näin painajaisia, joissa kirjasta olivat unohtuneet kaikki välimerkit.

makingof_valmis.JPG

Ensimmäinen käsiini saama kirja! Kirjalaatikoiden toimittajan poistuttua avasin lähimmäisen pahvilaatikon ahneesti ja kaivoin esiin päällimmäisen kirjan. Tuntui samaan aikaan helpottuneelta ja hyvin kummalliselta pyöritellä ja tunnustella käsissään omaa kirjaansa. Puolen vuoden työn lopputulos oli nyt tässä. Välimerkit olivat tallella, tarkastin.

makingof_pakkaus.JPG

Kirjan valmistumisen jälkeen ei ehtinyt juurikaan lepäillä, sillä julkaisutyöt alkoivat. Roudasin kymmeniä kiloja kirjoja Tallinnasta Helsinkiin, jossa vietimme Klausin kanssa pitkän päivän postittaen valmiita kirjoja sekä Mesenaatin kautta ennakkoon tilanneille että medioille. Kuoria taisia olla lopulta noin 170. Täsmällistä toimintaa, sillä ainoastaan yksi ennakkotilattu kirja hukkui matkalla ja sekin ihmiselle, joka oli tilannut osoitteeseensa useampia.

makingof_elli.JPG

Työläimpien julkaisuhommien hoitamisen jälkeen oli aikaa juhlistaa kirjan valmistumista. Sovimme kirjan kuvitukset tehneen Elli Maanpään kanssa tapaavamme aamupäivästä ennen laivani lähtöä. Suunnitelmana oli käydä jossain kuohuviinilasillisilla. Meneillään oli kuitenkin jokin juhlapyhä ja Helsingin keskustasta ei löytynyt yhtäkään kahvilaa tai ravintolaa, joka olisi ollut auki. Kävelimme aikamme ja päädyimme lopulta Kauppatorille, jonka muikkukojulta sai kokista. Kirja-alan glamour oli läsnä!

————

ps. kirjan julkaisun jälkeen positiivista palautetta tuli paljon ja se tuntui mukavalta. Lehtiarvioita voi lukea täältä, mutta laitan tähän kuvareportaasin loppuun muutaman mieltälämmittävimmän Facebook- ja vieraskirjaviestinä saadun palautteen.

Salamaponin selässä -kirja pamahti postiluukkuun eilen. Luin sen yhdeltä istumalta loppuun. Hieno, humaani, humoristinen ja uskoa antava teos. Itse seurasin yhtyeen uraa enemmän aivan alkuaikoina, joten siinä oli paljon entuudestaan minulle tuntematonta informaatiota. Mahtavinta oli se kirjan sivuillekin asti yltänyt tekemisen meininki. Ystävyyden ja rakkauden ylistys. Kiitos hienosta kirjasta, kiitos hienosta musiikista. Maailma tarvitsee Ukkosmainetta. Nyt Niinivaarantie 19 soimaan, koska “Yli mutakuoppien” on tällekin päivälle hyvä ohjenuora!

————

KIITOS kirjasta!

Luin sen yhdeltä istumalta, kun en vain malttanut lopettaa..! Aion kehua kaikille.

Teoksenne viihdytti, nauratti ja koskettikin. Ja mikä parasta, se loi sisälle sen keikoiltanne tutun ihanan, lämpimän, kutkuttavan ja ennen kaikkea toiveikkaan olon siitä, että vaikka tässä maailmassa on suruja ja pelkoja ja teeskentelyä ja vääryyksiä, on täällä myös valtavasti hurjan kauniita ja hyviä ja suloisia ja aitoja asioita. Te olette sellaisia.

Kiitos myös valikoitujen kappaleiden soinnuista! Innostuin rämpyttelemään kitaraa pitkästä aikaa ja fiilistelemään biisejänne.

Hymyilyttää!! Kiitos!

————

Salamaponin selässä- kirja on hauskin, mukaansatempaavin ja inspiroivin kirja jonka oon pitkään aikaan lukenut. On ollut liikuttavaa lukea ukkosmaineen vaiheista koska oon ite käynyt keikoillanne jo monen vuoden ajan ja musikkinne on antanut iloa moneen synkkään hetkeen! Oon nauranut sattumuksillenne vedet silmissä ja arvostukseni bändiänne kohtaan on kasvanut entisestään kun oon saanut lukea miten kovasti töitä ootte bändin eteen tehnyt. Teen itekin musiikkia ja teidän asenne ja tarina inspiroi minuu valtavasti. Suuri kiitos siitä! :)

21. luukku: Vessatauko

21.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tämän päivän joulukalenteriluukusta aukeaa kuva, jonka mietin pitkään laittavani kirjan takakanteen. Takakanteen oli jo tulossa (sinne myös päätynyt) Markus Korpi-Hallilan ottama upea Ilosaarirock-kuva ja suunnittelin, että tämä kuva toisi sen yhteydessä mukaan keikkaelämän toisen puolen: yhtenä hetkenä soitetaan tuhatpäiselle ylesölle, toisena pidetään vessatauko kenttäolosuhteissa pakkasessa.

Loppujen lopuksi tuli sellainen olo, että takakansi on dynaamisemman näköinen kun siinä on vain yksi kuva. Lisäksi tämä kuva olisi ehkä antanut vähän väärän kuvan kirjasta varsinkin sellaisille, jotka eivät tunne bändiä entuudestaan. Sitä paitsi keikka-arjen karuus tulee kyllä vahvasti esiin kirjan sivuilta ilman erillistä alleviivaamista.

Tätä joulukalenteriluukkua kirjoittaessa oli silti hauska tajuta, että tämä kuva sulkee tietyllä tavalla yhden ympyrän kirjan suhteen. Kirjan historiikkiosuus alkaa siitä, kun kohtaamme Klausin kanssa Niinivaaran lukiossa yhteisen ystävämme esittelemänä ja päättyy siihen, kun soitamme Joensuu Areenalla PMMP:n lämppärinä. Tämä kuva on otettu juuri tuolta kyseiseltä PMMP-reissulta, kun ajoimme Helsingistä Joensuuhun ja sen on ottanut kuskinamme reissulla ollut Kari, joka puolestaan on juuri se henkilö, joka meidät toisillemme aikanaan esitteli.

-Wilhelm

tauonpaikka.jpg
Kuva: Kari Leskinen

20. luukku: Keikalla

20.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterin luukusta aukeaa kirjasta loppumetreillä pois jäänyt tekstikappale. Tein tämän “Keikalla”-kappaleen alun perin korvaamaan “Salamat”-kappaleen. Aloin kirjan ollessa jo taittovaiheessa epäillä “Salamat”-kappaleen tarpeellisuutta ja kantavuutta ja ajattelin, että kirjoitan sen tilalle kuvauksen siitä, miltä keikkojen soittaminen tuntuu. Kirjan viimeisiä käsikirjoitusversioita lukeneet ystävät kuitenkin kommentoivat yksimielisesti “Salamat”-kappaleen toimivan hyvin ja sopivan kokonaisuuteen paremmin kuin tämän. Kappaleen epäileminen meni kirjaprojektin loppuvaiheen stressin ja sen lietsoman yleisen itse-epäilyksen piikkiin.

Tämä kappale jäi siis kirjaimellisesti yli, sillä kirjan sivumäärä oli jo lukkoonlyöty. Sinällään ei harmita, että tämä jäi, sillä keikkakokemusta kuvaillaan kyllä historiikkikappaleissa paljonkin. Mutta samalla on kivaa, että tämän saa julki tässä, sillä tekstistä tuli mielestäni oikein toimiva.

-Wilhelm

Keikalla

En tiedä montaa asiaa, josta saisi saman nautinnon kuin onnistuneesta keikasta. Kun kaikki sujuu, on keikka sellainen tilanne, jossa ajatus hetkessä elämisestä toteutuu puhtaimmillaan. Arki katoaa, ei mieti mitään muuta kuin sillä hetkellä soittamiaan ja laulamiaan ääniä. Adrenaliini ja endorfiinit virtaavat kropassa. Keikoilla ei tunne kipua, ei fyysistä eikä henkistä.

Nautinto ei kuitenkaan selity pelkällä kemialla. Jos etsii yhtä yhdistävää tekijää sille, mikä tekee keikasta hyvän, olisi se yleisön ja yhtyeen välinen vuorovaikutus.

Yleisön määrällä ei ole mitään väliä. Kolmelle ihmiselle esiintymisestä voi saada yhtä voimakkaan tunne-elämyksen kuin kolmellesadalle soittamisesta. Kun kaikki onnistuu, on kuin fyysinen keikkapaikka häviäisi ympäriltä ja kaikki paikalla olevat siirtyisivät hetkeksi johonkin toiseen maailmaan, jossa kaikki on hetken ajan paremmin. Hetkellistä eskapismia.

Keikalla kaiken kokee ikään kuin vahvistettuna, myös negatiiviset tuntemukset. Tavalla tai toisella epäonnistuneen keikan jälkeen olo on tuskallinen. Ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, mikä meni pieleen. Yön yli nukkuminen auttaisi laittamaan asiat perspektiiviin, mutta kehnon keikan jälkeen unesta on turha haaveilla. Epäonnistuneet asiat pyörivät päässä loppumattomana kelana. Luultavasti urheilijoista tuntuu samalta epäonnistuneen ottelun tai kilpailun jälkeen.

Sen sijaan onnistuneen keikan jälkeen on parhaimmillaan hyvällä tuulella vielä monta päivää keikan jälkeen, ei jaksa hermostua edes vastoinkäymisistä. Positiivisen energian akut on ladattu hetkeksi täyteen.

Me olemme olleet pitkälti koko historiamme ajan ennen kaikkea keikkabändin maineessa. Levyarvioissa toistuva mantra on, että bändi on omimmillaan livetilanteessa.

Niin voi olla. Olemme molemmat esiintyjäluonteita ja nautimme lavalla olemisesta. Keikat eivät ole ikinä pakkopullaa. Ne ovat päinvastoin harvoja juhlahetkiä musiikilla itsensä elättämisen karussa todellisuudessa.

Eräs keikkajärjestäjä totesi meille kerran, että ”monesti keikoilla bändi näyttelee vuorovaikutusta ja pahimmillaan yleisö näyttelee sitä mukana, mutta teidän keikoilla se on aina molempien puolelta täysin aitoa”. Se oli kauniisti sanottu.

Levyt vs. keikat

Usein toistuva peruskysymys bändien haastatteluissa on se, kummastako artisti pitää enemmän: levyjen vai keikkojen tekemisestä.

Ymmärrän kysymyksen ja sen miksi sitä pitää kysyä, kyllähän noihin kahteen asiaan tiivistyy pitkälti se, miten bändit ihmisille näyttäytyvät. Vastauksen antaminen on kuitenkin mahdotonta, sillä kysymys on saman asian eri puolista. Kummassakin on oma viehätyksensä.

Jos ajatellaan musiikin tekeminen jonkin asian kertomisena, on levy kirje ja keikka puolestaan saman jutun kertominen suoraan kasvotusten.

Kirjettä kirjoittaessa voi punnita sanavalintansa tarkkaan, hioa tekstiä niin, että ilmaistava asia välittyy mahdollisimman kirkkaana ja tarkkana. Kirjeen saaja voi lukea kirjeen useampaan kertaan ja sulatella sen sisältöä rauhassa. Kirje säilyy ja sen pariin voi palata halutessaan myöhemminkin.

Keskusteleminen puolestaan on intensiivinen, intiimi ja vuorovaikutuksellinen hetki. Voi olla tarkka suunnitelma siitä, mitä aikoo sanoa, mutta itse tilanne ei koskaan mene täysin suunnitelman mukaisesti. Täytyy olla valppaana, elää mukana hetkessä ja pyrkiä saamaan vastapuoli ymmärtämään kerrottu asia. Vastapuolen kommentit täytyy tietenkin myös huomioida. Kun keskustelu on käyty, jää se elämään vain osapuolten omien muistojen varaan. Merkittävät keskustelut muistaa kuitenkin vielä vuosienkin päästä.

Levyn tekeminen on yksinäistä näpertämistä, jossa lähtökohtaisena ajatuksena on kuitenkin se, että lopputulosta valmistellaan jotakin varten. Siinä nautintoa saa pitkäjänteisyydestä: siitä, kuinka palaset loksahtelevat vähitellen paikoilleen. Keikka on puolestaan hetki täynnä räjähtävää energiaa, euforiapiikki jonka aikana elää täysillä vain juuri sitä hetkeä.

Se, kummasta pitää enemmän, vaihtelee. Joskus on kivempi mennä kirjaston lukusaliin kuin huvipuistoon.

19. luukku: Kitkan syyt

19.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tämän päivän joulukalenteriluukusta aukeaa “Kitkan syyt” -tekstikappale, jonka kirjoitin ensimmäisten joukossa kasatessani materiaalia syksyllä 2013.

Kirjaa tehdessäni kävin muistin tueksi läpi kaikkia mahdollisia arkistoja, muun muassa minun ja Klausin välisiä sähköpostikeskusteluja. Tämän ajatustenvaihdon löytyminen oli hauska hetki, sillä olin unohtanut sen kokonaan. Suoraan sanottuna yllätyin siitä, kuinka fiksusti olemme osanneet purkaa kumpaakin vaivaavia asioita ja puhdistaa ilmaa Oletteko te tosissanne? -levyn työstämisen alkuvaiheessa.

Innostuin sähköpostikeskustelustamme niin paljon, että tuntui kiehtovalta ajatukselta ottaa se mukaan kirjaan kokonaisuudessaan. Ensimmäistä käsikirjoitusversiota kasatessani totesin kuitenkin, että tämä olisi aivan liian pitkä ytimekkäästi ja tiiviisti etenevään kirjaan. Kokonaisuuden kannalta pitkä sähköpostikeskustelu tuntui kuriositeetilta. Näin ollen tekstikappaleesta päätyi lopulta kirjaan vain sen pohjustus, joka onkin melkein tuollaisenaan vuotta 2009 käsittelevän vuosilukukappaleen osana.

-Wilhelm

Kitkan syyt

Oletteko te tosissanne? -levyä syksyllä 2009 työstäessä haluttiin päästä eroon niistä asioista, jotka olivat hiertäneet edellistä levyä tehdessä. Edellisen levyn äänittämisen aikaan välit olivat olleet kireinä paikoin eri suuntiin sinkoilevien visioiden ja muun keskinäisen kitkan takia, eikä sellaista ilmapiiriä haluttu uuden levyn sessioihin.

Teimme epäsuomalaisen ratkaisun ja aloimme puhua asioista ja fiiliksistä enemmän ja avoimemmin sekä sähköpostitse että kasvotusten. Näkökulmat selkenivät ja toimintatapojen erilaisuudet ja niiden juuret valkenivat.

Minua oli ärsyttänyt se, kuinka Klaus oli lähtökohtaisesti levyjä tehdessä aina innoissaan joka ikisestä ideasta. Koin, etten voinut tietää mikä on oikeasti paras idea kun jokainen otettiin vastaan hurrauksin. Klausia puolestaan vaivasi muun muassa minun liiallinen pedanttisuuteni. Hinkkasin usein varsinkin omista teksteistäni pikkuasioita ihan viimeiseen saakka ja kyttäsin välillä tekstin laulufraseerauksia järjettömyyteen asti.

Oheisessa sähköpostikirjeenvaihdossa onnistuimme avaamaan lähtökohtiamme niin hyvin, että siitä eteenpäin levyn tekeminen alkoi luistaa vielä entistä paremmin.

> From: klaus@ukkosmaine.com
> To: wilhelm@ukkosmaine.com
> Subject: Levystä
> Date: Fri, 23 Oct 2009 02:23

Moro taas!

Enpä sitten tunnu saavan unta tänä yönä kun thunder-jutut pyörivät päässä. On selkeästi alkanut kela pyörimään tuon uuden levyn kanssa. Kirjoittelenpa nyt tähän ajatuksiani siitä.

Ensinnäkin, aika siistiä että semmonen on taas tekeillä. Halusin viime levyn jälkeen mahdollisimman pian tekemään uutta, kun siinä jäi silloin jotkut asiat kaivelemaan. Tuntuu nyt, että sieltä jäi aika paljon semmoista pois, mitä olisi halunnut sanoa ja ajattelin että sanotaan sitten seuraavalla levyllä. Semmonen levoton olo että äh, nyt pitää äkkiä saada lisää musiikkia ilmoille. Siis totta kai olin Salamasiskoista tosi ylpeä ja olen vieläkin, mutta jotain siitä jäi.

Studiossa on tärkeää olla hyvin valmistautunut, mitä ei oltu viime kerralla. Siinä käy sitten helposti sillä tavalla, että kun ollaan liian alkutekijöissään jonkun idean kanssa, aletaan vaan miettimään, mikä siinä on pielessä. Sen sijaan, että kokeiltaisiin ja rokkailtaisiin. Sellainen ilo kuolee. Mut joo, onhan me puhuttukin että nyt valmistaudutaan paremmin.

Miihkali taisi sanoa Salamasiskoista jotenkin näin että joo, hyvä meininki mutta jotain siitä ekan levyn hyvästä meiningistä puuttuu. Kuinka saisi sen riemun kuulumaan sieltä levyltä, ja silti olla napakat soundit ja soitto? Taisin jotain tästä puhua Heikille ennen sen levyn äänitystä. Puhuttiin, että nyt jätetään niitä spontaaneja juttuja sinne nauhalle. Esimerkiksi jotain niitä huudahduksia mitä laulukopissa tulee möläyteltyä. Toki näissä pitää olla välillä tarkkana että mitä sinne jättää, mutta kylläpä sieltä Salamalevyltä loppujen lopuksi melkein kaikki on siivottu pois. Tylsää! No, tähän haluan panostaa seuraavalla levyllä. Siis tämä on vain yksi esimerkki.

Muistan, että jossain vaiheessa sanoit, että kaikki ideat tuntuivat minun mielestäni olevan hyviä. Hirveä juhliminen käynnissä :) Näin jälkeenpäin tiedän, että se on sellaista impron sääntöjen noudattamista. Kaikki ideat hyväksytään ja kokeillaan, että homma menee eteenpäin. Silloin kun ollaan siinä “juhlimisen” tilassa, voi nauhalle ehkä tarttua jotain riemastuttavaa tavaraa. Siihen kai tässä pyritään, ekan levyn meininkiin parempien biisien ja soundien kera. Se on rok. Pitää siis varoa, ettei dumaa spontaania innostustaan. Juuri syntyneen idean tuoma energia kannattaa hyödyntää soitossa ja laulussa.

Miksi minulle tuli nyt tämä kaikki mieleen? Jäljitin tuntemukset tähän biisintekoprosessiin. Biisien lähettelyyn kaipaan sellaista uusien ideoiden tuomaa riemua. Se riemu syntyi helposti, kun silloin aikoinaan vaikka tulin siun kämpille Suvikadulle ja soitin jonkun Mutakuopan akustisen kanssa. Onhan siitä varmasti helpompi riemastua kuin sähköpostiin tulleesta kämäisestä demosta. Tässä tullaan siihen, että olisi se kuitenkin bändin jäsenten hyvä asua samassa kaupungissa!

Tämä on niin analyyttistä ja hankalantuntuista tämä meidän biisiprosessi. Ei tee mieli lähettää demoa, se suorastaan pelottaa että sinne meni sekin biisi tai lyriikka. Hätkähdyttävän negatiivinen tuntemus, joka on läsnä vain um-kuvioissa. Asiasta pitänee keskustella kasvotusten kun nähdään ensi viikolla.

Varovainen heitto: Tajusin just että alat olla jo niin paljon edellä minua sanailussa (ja ehkä sävelissäkin), että minua alkaa ahdistaa työstää matskua siun kanssa. En haluu tämmöstä fiilistä, ihan perseestä. Haluun nauttia Ukkosmaineesta kun se on niin juhlava bändi.

ps. Varsin äkäinen biisi tuo Hetfield, tuntuu raikkaalta! Polttaa korvia tuo kiroilu, lienee tarkoituskin.

> From: wilhelm@ukkosmaine.com
> To: klaus@ukkosmaine.com
> Subject: RE: Levystä
> Date: Fri, 23 Oct 2009 17:56

Jeah,

hyvä kun kirjoitit!

Miulla pyörii kanssa kela niin sanotusti. Oon suurin piirtein joka päivä käynyt treeniksellä kehittelemässä juttuja tai sit ihan vaan treenaamassa soittoa. Oikein hyvät tunnelmat on levyn suhteen.

Miulla on kanssa sellainen tunne, että Salamasiskoilta jäi puuttumaan jotain. Toisaalta en myöskään oo siihen biisimateriaaliin aukottoman tyytyväinen.

Yksi juttu voi olla just tuo Miihkalin kommenttiin liittyvä. Ei siitä sellainen riemu välity. Oon kyllä valmis ottamaan itseni vastuulle tuosta aika suuren osan, koska miulla oli tosi iloton olo silloin kesällä. Samalla oli hulluna paineita yrittää keksiä koko ajan jotain soitettavaa biiseihin, kun se esityö oli jäänyt tekemättä.

Mitä tulee tuohon spontaaniuteen ja levyn riehakkuuteen. En usko että ratkaisuna on ainakaan se, että aletaan katsoa taaksepäin, että miten tehtiin hommat ekalla levyllä. Eikä sitä pystyis jäljittelemään. Oikeesti nytkin alkaa hymyilyttämään hyvällä tavalla, kun miettii sitä toimintaa. Oltiin molemmat nykyiseen verrattuna todella kuppaisia soittajia ja laulajia, mutta ei hetkeekään mietitty että sillä ois jotain väliä. Oli vaan mahtavaa kun sai omia juttuja nauhalle. Nyt on rima noussut, ja hyvä niin, mutta ei se toki tarkoita sitä että pitäisi olla tylsä. Ja eipä kyllä edelleenkään sellaisia virtuooseja olla että saataisiin tehtyä sellaista puleerattua vaikka tahdottaiskin.

Luulen että yksi ratkaisu voisi olla se, että oikeesti nauhoitetaan tuo levy itse. Aiemmin olin vähän skeptinen tuon idean suhteen, mutta nyt se on alkanut kiinnostaa.

Kun palaveerasin Heikin kanssa maanantaina, niin soitin sille sen Bumshakalakan. Se sanoi sen kuunneltuaan että siitä tuli sellainen olo, että siinä on sellaista alkuaikojen henkeä, että poissa on sellainen joku jäykkyys mihin ei oo oikeestaan edes aiemmin kiinnittänyt huomiota. Kun mietin, niin se on varmaan oikeassa. Tuohonkin suhteutettuna se itse äänittäminen voisi toimia. Kun miettii, niin eihän se nyt helvetti ole mitään ydinfysiikkaa että äänittää kosketinsoittimia. Laulut toki kannattaa äänittää studiossa, ja miksaus tehdä siellä myös.

Ehkä riemastuttavuus tai riehakkuus ei oo se avainsana, vaan ihan yksinkertaisesti hyvä fiilis. Jos saa levyllä välittymään ihmisille sen saman tunteen kuin keikoilla, niin luulen että silloin kaikki on hyvin. Silloin voi olla monentyylisiä biisejä, kun taustalla on tuollainen. Luulisin. Tuo on varmaan zeniläisittäin muotoiltuna sellainen juttu mikä löytyy kun sitä lakkaa etsimästä:)

”Tämä on niin analyyttistä ja hankalantuntuista tämä meidän biisiprosessi. Ei tee mieli lähettää demoa, se suorastaan pelottaa että sinne meni sekin biisi tai lyriikka. Hätkähdyttävän negatiivinen tuntemus, joka on läsnä vain um-kuvioissa. Asiasta pitänee keskustella kasvotusten kun nähdään ensi viikolla.”

Tää tuli miulle yllätyksenä. En oo yhtään arvannut että siulla on tuollaisia fiiliksiä. Mikä siusta erityisesti tuntuu hankalalta? Ei miulla oo tosiaan tarkoitus dumata biisejä, vaan yrittää ehdottaa niihin parannuksia. Tai sit jos tuntuu siltä, että se biisi ei toistaiseksi tunnu oikeelta tähän bändiin, niin sanoa se. Siitä Taide-biisistä tuli sellainen fiilis, mikä ei taas liity yhtään siihen etteikö se olisi hyvä biisi itsessään.

Myönnän kyllä että aiemmin oon varmaan ollut tässäkin asiassa vähän töksäyttelevämpi. Muistan ottaneeni itse jossain vaiheessa paineita siitä, että siulta tulee biisejä koko ajan tosi nopeasti, ja mie en ehdi treenaamaan niitä, ja että miun omat biisit valmistuu ihan liian hitaasti.

Ja ehkä tuo kritisointi tulee vähän kuviin mukaan kirjoittajan töidenkin takia:) Olin esimerkiksi just taannoin katsomassa Eläimen keikkaa, ja huomasin jossain vaiheessa että keskityn vaan etsimään siitä kaikkea mikä tuntuu mättävän ja minkä voisi tehdä paremmin. Toisaalta en pidä sitä kyllä tuossa mitenkään huonona juttuna, oon niille muutamiin biiseihin antanut kommentteja, jotka ne on ottaneet positiivisena kritiikkinä, ja myöntäneet itsekin joissain kohdin miettineensä asiaa ja myös sovittaneet biisejä osin uudestaan. Kivempi se on kuitenkin kaikkien puolesta ottaa tuollaiset asiat esille nyt, eikä sitten kun levy on ilmestynyt.

Mitä tuohon biisintekoon tulee, niin onhan se selvästi parempi että noita työstää yhdessä. Sen huomasi jo niissä treeneissä viime kuussa, että tulee sillä lailla paljon luontevampaa, ja on hedelmällistä miettiä juttuja. Ja enpä mie nyt oo uusiin biiseihin juuri sovituksia miettinytkään, jätän sen siihen kun treenataan seuraavan kerran.

Toisaalta tajuan tuon fiiliksen, että jos on itse innoissaan jostain, ja toinen antaa vastaukseksi parannusehdotuksia. Oon itse törmännyt siihen ehkä ennen kaikkea Miihkalin kanssa. Muistan että alkuvuodesta kun lähettelin paljon tekemiäni Hattus-biisejä, niin kommentit olivat just tuollaisia. Mutta ymmärrän että se ei varmasti tarkoita sitä pahalla, kuten en minäkään. Ja toisaalta se toimii toiseen suuntaankin: Miihkali lähetti joskus keväällä sellaisen biisin, minkä tekstistä en tykännyt lainkaan, ja sanoin siitä. Sit Miihkali kirjoitti sen tekstin uusiksi muistaakseni kolmisen kertaa, mutta sitten se olikin sellainen että se miellytti kaikkia.

Miusta tuollainen on ihan järkevää, se kertoo siitä että oma bändi on tärkeä juttu ja haluaa pitää laadun yllä ja kehittyä. Spontaanius on helvetin tärkeää ideointivaiheessa, mutta miusta on tärkeää myös osata ottaa ajan kanssa omaan työhön etäisyyttä ja miettiä mitä tehdä jos joku ei tunnu miellyttävän.

”Varovainen heitto: Tajusin just että alat olla jo niin paljon edellä minua sanailussa (ja ehkä sävelissäkin), että minua alkaa ahdistaa työstää matskua siun kanssa. En haluu tämmöstä fiilistä, ihan perseestä. Haluun nauttia Ukkosmaineesta kun se on niin juhlava bändi.”

Tääkin tuli yllätyksenä. Siis millä tavalla edellä? En oo kyllä tällaista miettinyt missään vaiheessa. Älä ihmeessä ahdistu mistään.

Eiköhän tää liene kaikessa yksinkertaisuudessaan niinkin helppoa kuin että tehdään hyviä biisejä, valitaan niistä sellaiset mistä muodostuu hyvä levykokonaisuus, tehdään hyvät sovitukset ja äänitetään. Ja pyritään siihen että tehdään ihan rauhassa ilman hirmu tiukkoja deadlineja. Siinä mielessä sitä huhtikuuta voi pitää vaan tavoitteena, ei absoluuttisena totuutena.

Ai niin, jos siulla ei oo sen Forssan keikan jälkeen mitään, niin voisin hyvin jäädä Helsinkiin joksikin aikaa työstämään näitä.

Tulipas ihan vitun pitkä posti!

> From: klaus@ukkosmaine.com
> To: wilhelm@ukkosmaine.com
> Subject: Levystä
> Date: Sat, 24 Oct 2009 00:28

Kiitos paljon että vastasit niin pitkästi ja hartaasti. Tuntuu kliseisen rehellisesti sanottuna, että kivi vierähti sydämeltä. Oon pelännyt koko tämän päivän että aiheuttaako tämä provosointini samanlaisen nihkeän fiiliksen kuin viime levyllä. Kauhean isoja tuntemuksia kerrassaan. Huh. Viime levyn negatiiviset tuntemukset alkoivat muistua mieleen ja että ne on aiheuttaneet miulle semmosen blokin että ahdistuin. En saanut unta ja aattelin että nyt kirjoitan ja tuon asiat esille, vaikka kuinka kävisi. Ihanaa, että vastasit tuolleen asiaan pureutuen! Nyt kun näistä asioista puhutaan, voidaan todella molemmat ottaa opiksi viime levyn aikaisista tuskista.

Ymmärrän toki, että haluat tietenkin hyvää niillä biisien parannusehdotuksilla. Tämä on vain niin hemmetin herkkää tämä homma välillä. En pysty välillä ottamaan kommentteja vastaan, kun on silleen uudesta innoissaan. En pysty toimimaan, jos rima ei ole ihan lattiassa. Haluanko minä sitten päästää mitä tahansa kökköä läpi? En tietenkään, haluan tuottaa paljon matskua. Siksi miulta tulee niin paljon tavaraa. Ja sinä sitten loogisestikin ajatellen ahdistut siitä biisitulvasta mitä miun suunnalta tulee. Siinäpä törmäyskurssi.

Törmäyskurssia ei yhtään helpota se, että miusta oikeasti tuntuu sit siltä että kun siulta tulee muutama hassu biisi niin ne on heti jotenkin siinä. Ei mitään valittamista, toisin kuin miun biiseissä. Mie teen paljon paskaa ja siulta tulee täydellistä ja harkittua. Tosi lapsellista, mutta niin sitä usein hairahtuu ajattelemaan. Siitä miulle taas tulee semmonen olo että sie oot edellä. Oon näiden uusien biisien kohdalla pohtinut aika tarkkaan noita lyriikoita ennen kuin laitan ne siulle, vaikka miun ei välttämättä huvittais tehdä niin. Vaan siirtyä eteenpäin, uuteen juttuun. Tuntuu ahdistavalta ja tulee blokki.

Me ollaan eri alan ihmisiä. Mie harjoitan työelämässä teatterissa impron sääntöjä, eli iloista mokaamista ja tarjousten hyväksymistä. Pitää sanoa ok, hyvä, ja tehdä jatkotarjous. Siten hommat menee eteenpäin. Hyväksyn ensin kaverin tarjouksen ja sitten sillä omalla jatkoehdotuksella vien hommaa lähemmäs haluamaani suuntaa. Sitten se kaveri hyväksyy minun tarjouksen. Improkohtauksen säännöt. Sie oot, kuten kirjoitit, toimittaja. Mietit että mikä toimii ja mikä mättää. Siinä pitääkin olla töksäyttelevä. Ja kyllähän siinä kirjoittajana edistyy ihan eri tavalla kuin teatterihommissa. Sit kun tällaisten lähtökohtien edustus bändissä on 50-50, on siinä melkoinen asetelma.

Uskon, että tästä asetelmasta kuitenkin selvitään tästä lähtien hyvin, koska nyt ollaan päästy ongelman ytimeen. Ainakin lähelle sitä, luulen. Tajutaan puhua oikeista asioista ja ongelmista. Pyrin olemaan ahdistumatta siun biisikommenteista, koska tarkoitat niillä hyvää. Tietenkin tarkoitat! Ja sanon kun ahdistun liian pahasti, koska ahdistus menee pois sillä kun sen tuo esiin. Nyt taisin odottaa siitä sanomista hieman liian pitkään.

Itse äänittäminen olisi tosiaan ehkä hyvä homma. Pohjat ja liidit Logiciin ja sit lauletaan demolaulut päälle. Ja ohjelmoidaan midirumpu- ja bassokartat valmiiksi ennen studioon menoa. Siellä voidaan sit biisikohtaisesti päättää soundit ja että tarvitaanko niitä midijuttuja ylipäätään. Ne ois kuitenkin hyvä olla valmiiks olemassa, niin ei tartte Heikin niitä väkertää kalliilla studioajalla. Ne on kuitenkin aika helppo tehdä, kun sitä tuli kateltua aika paljon sillon kesällä 2008.

Oon samaa mieltä tuosta, että ekaa levyä ei kannata ajaa takaa. Tuo zeniläinen meininki, että kun ei etsi niin löytää, oli siinä ekalla levyllä ihan luonnostaan. Et sillä tavalla sitä ekaa levyä voi ihannoida. Että se sama zen-meininki nykyisillä taidoilla ja biiseillä. Luulen, että siihen päästään kun treenataan kunnolla ja nauhoitetaan kaikki mahdollinen valmiiksi itse ja sitten vaan rykäistään nopsaan studiossa. Silloin tallentuu Ukkosmaine hetkessä ja päästään lähelle livefiilistä.

Hohhoi, nyt alkaa väsyttämään ja muutaman tunnin päästä hyllytyshommia :) Ja siitä suoraan Korkeasaareen! Jatkan varmaan ukkosmainehöpöttelyä näin sähköpostitse kun kuitenkin jotain unohtui. Mut ylipäätään parempi fiilis on nyt. Tulipahan provosoitua.

> From: wilhelm@ukkosmaine.com
> To: klaus@ukkosmaine.com
> Subject: RE: Levystä
> Date: Sat, 24 Oct 2009 23:06

Heh, en mie tuota yhtään pitänyt provosointina. Hyvä näitä asioita on etukäteen miettiä, ja tietenkin pitää sanoa jos on asioita jotka vaikuttaa omaan luomiseen.

Jännää että tää menee nyt näin päin, koska mie oon jostain syystä ainakin tällä hetkellä hyvin peloton tuon levyn suhteen. Sekä siitä Bumshakalaka-sessiosta, että treeneistä on tullut sellainen olo, että ei meillä oo mitään ongelmia työstää matskua, ja saadaan kyllä aikaiseksi. Plus että se on kivaa, mutta lopputulos ei kuitenkaan haiskahda valjulle kompromissille.

Samoin tajusin kesällä varmaan ensimmäistä kertaa silleen isosti, että ollaan oikeesti hiton kovia. Se Hamina ehkä jäi ennen kaikkea mieleen, samoin kuin Saksa. Siis silleen että juuri kukaan ei tiedä etukäteen bändistä mitään, ja loppupeleissä on käynnissä tajuttomat bileet.

Nyt kun tuon kirjoitit auki, niin tietenkin nuo eroavaisuudet menee noin! Nerokasta, ei vaan oo tullut kyllä yhtään ajateltua. Tämähän johtuu ihan jo meidän medioiden erilaisesta luonteesta: tekstin ja teatterin. Siinä missä teksti on konkreettisesti musteena paperilla, silleen että sitä voi katsoa ja lukea ja tarkastella vaikka miten monta kertaa, on teatteri siinä hetkessä, eikä toistu koskaan täsmälleen samanlaisena.

Just tuon takia varmasti olen välillä sairaalloisenkin tarkka. Jos kirjoitan vaikka jonkun parintuhannen merkin jutunkin, niin luen sen varmasti läpi stilisoimisen jälkeenkin kymmenisen kertaa, ennen kuin lähetän. Tahdon että se on sellainen, että jokaisen lauseen pystyy selittämään ja perustelemaan. Samoin huomaan herkästi muiden teksteistä, jos niitä ei ole ajateltu loppuun asti. Jos teksti ei pidä sillä tavalla vettä, niin sitä ei ole miellyttävä lukea, eikä se toimi. Jossain määrin tuo pätee myös lauluteksteihin, vaikka se onkin vapaampi laji.

Tuohon verrattuna siun hommassahan tuo on just sellainen mitä pitää välttää. Jos on joku improvisaatioon perustuva homma, ja vaikka huomaisit itse että joku meni väärin tai huonosti, niin ei sitä voi jäädä miettimään, vaan pitää vain jatkaa. Teatteri on dynaamista, teksti on staattista.

Miusta luovaan työhön kuuluu - ainakin jos laulujen tekemisestä puhuu - nuo molemmat prosessit. Sellainen holtiton pulputtaminen (just tuo rima nilkkoihin -vaihe), ja sitten sen aineksen muokkaaminen. Kyllähän se jälkimmäinen on se, mikä tuntuu enemmän työltä, eikä sitä aina kiva ole tehdä. Mutta jos miun biisit tuntuu joskus valmiimmilta (itse en tuollaista oo kyllä sinällään oikeastaan huomannut), niin se johtuu varmaan siitä että yritän työstää niitä mahdollisimman pitkälle ennen lähettämistä. Tuo Hetfield-biisikin oli varmaan melkein kuukauden siinä tilassa että siinä oli a-osa ja bridge, mutta en vaan saanut siihen mieleistäni jatkoa, vaikka monia kokeilinkin. Enkä siitä nytkään oo vielä varma, että välittyykö siinä vielä parhaalla mahdollisella tavalla se mitä haluan sanoa. Ja että onko se kertsi melodisesti liian irrallinen.

Noita on myös mielestäni tärkeä toisenkin kommentoida, koska itse tulee väkisinkin vähän sokeaksi omalle jutulleen.

Tulee itse asiassa mieleen tuo Tilkkutäkin alla. Kuten varmaan muistat, niin siinä ekan version kertosäkeessä seikkaili Aku Ankan taskukirjasta lainattu hahmo. Muistan kun sanoit, että ei nää osat sovi yhtään yhteen. Kyllä miekin sen tavallaan tiesin, mutta se tuntui silloin hauskalta ja spontaanilta jutulta, ja olin varmaan vähän pettynytkin, kun tuo idis ei mennyt läpi. Nyt jälkikäteen ajateltuna olen aika kiitollinen, että tuota ei hyväksytty, koska nykyinen “oikea” versio tuntuu omasta mielestä yhdeltä parhaista omista biiseistä.

Muutenkin, miusta tuntuu että nää ominaisuudet on sellaisia jotka jollain tapaa tasapainottaa toisiaan. Jos molemmat oltaisiin samanlaisia, niin tehtäisiin varmaan tavalla tai toisella aika lässyä matskua. Kyllä se kitka on tärkeä tässä kuten monessa muussakin taiteenlajissa ja kun tiedostetaan se, niin uskon että voidaan käyttää sitä pelkästään positiivisena liikevoimana.

Jopas menee muuten filosofiseksi diskolevyn tekeminen, mutta se on vaan siistiä.

Mutta joo, mitä tulee tuohon äänittämiseen itse, niin voisi olla hyvä konsultoida Heikkiä siinä etukäteen. Sen kanssa tuosta vaihtoehdosta puhuinkin, eikä se sitä huonona ajatuksena pitänyt. Pitää vaan miettiä että miten meidän pitäisi varustautua, ja tartteeko esim. tehdä jotain laitehankintoja tai muuta.

-V

> From: klaus@ukkosmaine.com
> To: wilhelm@ukkosmaine.com
> Subject: Levystä
> Date: Sun, 25 Oct 2009 23:05

Heh, eipä tullut mieleen että tosiaan tuo Tilkkutäkki oli semmonen juttu mihin sanoin vastaan! Mutta senpä tosiaan tein. Hyvä kun otit sen esille, tuli heti semmonen hyvä fiilis että huh, ei minullekaan kaikki mene läpi. Joskus nimittäin tuntuu siltä. Naurattaa nyt. :)

Hyvä tosiaan kun kirjoitin tuntemukset ylös nyt. Minua on oikeasti ahdistanut biisien lähettäminen ja tosiaan samanlaista tunnetta ei ole ollut muiden bändiviritysten kanssa. Tai teatteriviritysten. Mutta nyt kun vastasit tuolleen positiivisen rakentavaan sävyyn, tuntuu tämä meidän meininki vahvuudelta. Me ollaan tosi erilaisia ihmisiä, me kaksi. Mutta ollaan saman asian kannalla. Siitä tulee voimaa. Molempien prosessit tekevät Ukkosmaineesta niin kovan kuin se on.

Menee tosiaan filosofiseksi yhden diskolevyn tekeminen perkele. Ukkosmaine alkaa olla elämän kokoinen bändi :) Se herättää helvetin isoja tuntemuksia laidasta laitaan. Pohjimmaiset negatiiviset tuntemukset on käyty ja tapeltu keskenään. Ylimmäiset positiiviset kokemukset on käyty, esimerkiksi nuo mainitsemasi Saksan ja Haminan keikat. Ja se ajomatka Tampereen Telakalta Niinivaaran lukion lakkiaisiin soittamaan Suvikatu. Huh huh.

Minusta se eka lähettämäni sähköposti tuntui provosoinnilta, kun biisinteko tuntui menevän niin hyvin, mutta minua ahdisti. Kuten taisin jo sanoa, pelkäsin että se posti jotenkin pilaa kaiken. Kai minä aina pelkään pilaavani kaiken jos olen jotain vastaan. Suomalaista perisyntiä.

Jännä lähteä tekemään levyä eteenpäin nyt! Jää tosiaan tänne työstämään matskua sen Forssan jälkeen jos ehdit.

18. luukku: Senaatintorilla 2008

18.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Joulukalenterista paljastuu tänään jälleen lisää Salamaponin selässä -kirjasta pois jääneitä kuvia. Kuten jo aiemmissakin luukuissa on tullut mainittua, niin erinomaisia keikkakuvia oli kirjaan tarjolla huikea määrä, eikä kaikkia ollut mitenkään mahdollista ottaa mukaan. Kuvien valinnassa pyrittiin siihen, että ne tukevat tekstiä ja kokonaisuutta, joten hienoja kuvia jäi pois senkin takia ettei niille löytynyt sopivaa paikkaa.

Mutta jälleen, koska näillä kirjan virtuaalisilla lisäsivuilla tilanpuute ei vaivaa, niin julkaistaan tässä luukussa kolme Vesa Härkösen ottamaa keikkakuvaa kesältä 2008, jolloin soitimme Helsingin Senaatintorilla Pohjois-Karjalan maakuntatapahtuman yhteydessä.

Nämä kuvat ovat miellyttävän värikkäitä. Lava oli iso ja hienosti somistettu ja lisäksi ilta-aurinko sattui paistamaan juuri mukavassa kulmassa. Erityisen hieno on mielestäni tuo ensimmäisenä oleva kuva Klausista, jossa aurinkolaseista heijastuu lavaa vastapäätä ollut Tuomiokirkko.

-Wilhelm

senaatintori2008_3.jpg
Kuva: Vesa Härkönen
senaatintori2008_1.jpg
Kuva: Vesa Härkönen
senaatintori2008_2.jpg
Kuva: Vesa Härkönen

17. luukku: Aukeamaluonnos

17.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterin luukussa vilkaistaan hieman kirjanteon kulisseihin. Arkistoja selaillessa tuli vastaan Paintbrush-ohjelmalla nopeasti alkuvuodesta tekemäni mallikuva, joka hymyilytti niin paljon että laitetaan se tänne muidenkin katsottavaksi. Tätä samaa luonnosteemaahan sivuttiin keväällä ennen kirjan ilmestymistä Salamablogiin päivitetyssä kuvitusmaistiaisessa, kyseisen tekstin voi lukea tästä.

Tämän karkean luonnokseni tarkoitus oli siis lähinnä havainnollistaa sekä kuvittajalle että taittajalle ideaani siitä, että vuosilukukappale alkaisi aina aukeamalla, jossa vasemmalla on vuoden summaava kuvituskuva ja oikean sivun ylälaidassa puolestaan olisi ingressi, joka johdattaa tulevan vuoden tapahtumiin.

Luovassa työssä on joskus kiehtovaa katsoa jälkikäteen, miten alun perin hajanaisista luonnosmaisista ideoista syntyy valmis työ. Niinpä tässä on allekkain luonnokseni sekä kuva valmiin kirjan samasta aukeamasta. Jonkinlainen erohan noissa on havaittavissa.

-Wilhelm

mallikuvaa.png
(Luonnos: Wilhelm Meister)
valmisaukeama.JPG
(Kuvitus: Elli Maanpää)

16. luukku: Valmistujaiset

16.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tämän päivän joulukalenteriluukussa nähdään pari kuvaa, jotka jäivät pois kirjasta. Tai lähinnä harkitsin jomman kumman näistä mukaan ottamista, mutta kun täällä netissä tilanpuute ei häiritse, niin julkaistaan samalla kertaa molemmat. Lähinnä kuvat jäivät pois siksi, koska tarina niihin liittyvästä illasta kerrotaan kirjassa vain lyhyesti: se ei ollut kokonaisuuden kannalta olennainen.

Näihin kuviin liittyvä ilta on kuvattu lyhyesti Salamaponin selässä -kirjan sivun 89 lopussa. Kyseessä ovat siis Klausin valmistujaiset, jotka pidettiin sunnuntaina, 1. kesäkuuta vuonna 2008. Edellisenä iltana olimme soittaneet erinomaisen keikan Karjalantalon kellarilla. Kyseisen keikan lopussa pidettiin lavalta käsin pieni juhlallisuusseremonia, sillä molemmat meistä olivat valmistumassa piakkoin - olin itsekin palauttanut graduni jo aiemmin ja käynyt tekemässä saman viikon perjantaina siihen liittyvän kypsyysnäytteen yliopistolla.

Klausin valmistujaiset pidettiin hänen lapsuudenkodissaan. Virallisten juhlien jatkot olivat kuitenkin ne, mitkä jäivät mieleen. Istuimme pienellä porukalla vanhan vesitornin katolla, joimme viiniä, lauloimme ja soitimme kitaraa. Jossain vaiheessa alkoi sataa, joten menimme suojaan lämpimältä kesäsateelta Niinivaaran lukion katokseen. Sateen lakattua jatkoimme laulamista lukion portailla. Ilma oli sateen jäljiltä raikas ja taivaan värit kauniit.

Jotkut illat ovat sellaisia, että ne muistaa vielä vuosien päästä. Suunnittelematon hauskanpito on yleensä parasta.

-Wilhelm

valmistujaiset2008_1.jpg
Vesitornin katolla. (Kuva: Jussi Turunen)
valmistujaiset2008_2.jpg
Sateen tauottua lukion portailla. (Kuva: Jussi Turunen)

15. luukku: Vakiopaineen vappu 2010

15.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Joulukalenteriluukusta aukeaa tänään jälleen lisää kirjasta pois jääneitä kuvia. Varsinkin keikkakuvien suhteen oli loppua kohti runsaudenpulaa, hienoja kuvia oli tarjolla enemmän kuin oli mahdollista mukaan ottaa. Pyrin kuvien valinnassa siihen, että ne rytmittäisivät lukukokemusta, eli käytännössä niitä tuli mukaan sopivasti tekstin joukkoon ripoteltuna, aina kyseessä olevaan aikakauteen liittyen. Tämän takia valinnoissa oli pakko karsia paljon hyviä kuvia ja mennä kokonaisuuden ehdoilla.

Tämä Johanna Parviaisen Vakiopaineessa vappuna 2010 ottama kuva on yksi kirjasta poisjääneitä hienoja otoksia. Klaus seisoo tässä muistaakseni pöydällä, jonka päältä laulattaa yleisöä. Taustalle rajautuvat ilmassa olevat kädet osoittavat yleisön olevan melko vahvasti hyppysissä. Tuo oli muuten upea keikka.

vakkari2010_johannaparviainen.JPG
Kuva: Johanna Parviainen