Salamablogi

Ukkosmaine-kirja ilmestyy vappuaattona!

15.04.2014 (Uutiset)

Ukkosmaineen tähänastisen historian kertova kirja Salamaponin selässä ilmestyy vappuaattona! Samana päivänä Ukkosmaine palaa yli puoli vuotta kestäneeltä keikkatauoltaan ja esiintyy kevään aikana useilla eri paikkakunnilla. Tähän mennessä varmistuneet esiintymiset löytyvät keikkakalenterista, lisäykset ovat mahdollisia ja toivottuja.

Salamaponin selässä -kirjan tekstinäytteitä löytyy Salamablogista. Kirjan voi tilata ennakkoon julkaisupäiväksi kotiinkannettuna Levykauppa Äxästä.

Ukkosmaine toivottaa ystävilleen rakkaudentäyteistä kevättä, nähdään pian keikoilla!


salamaponin_selassa_netti.jpg
Tilaa Salamaponin selässä ennakkoon, klikkaa kantta!

Salamaponin selässä / tekstimaistiainen, osa 5

06.04.2014 (Sekalaista)

Vielä yksi tekstinäyte viimeisen Mesenaatti-päivän kunniaksi! Mesenoida ehtii vuorokauden vaihtumiseen asti, sivuilla on käynnissä tuntilaskuri. Tätä kirjoittaessani lopullisen tavoitesumman täyttyminen on enää 20 myydyn kirjan päässä! Hienosti on siis mesenointi mennyt, mukaan mahtuu vielä osoitteessa: www.mesenaatti.me/ukkosmaine-salamaponin-selassa-kirja/

Tämän päivän tekstinäyte on itse asiassa kaksiosainen, sillä halusin samalla antaa pienen esimerkin siitä, miten teksti on kirjoitusprosessin aikana elänyt. Tiivistäminen ja editoiminen on yllättävänkin tärkeä osa kirjoittamista. Toimittajan töiden kautta olen saanut onnekseni siihen hyvää oppia. Lehtimaailmassa merkkimäärät ovat useimmiten todella kortilla ja olennainen asia on pakko saada mahtumaan pieneen tilaan.

Kirjassa pelivaraa on luonnollisestikin enemmän. Tiiviydessä on kuitenkin myös käytännön syiden lisäksi se puoli, että tiivistä ja valmiiksi ajateltua tekstiä on miellyttävämpi lukea kuin sinne tänne poukkoilevaa. Tietenkin sääntöön on myös poikkeuksia, joillekin kirjoittajille vapaasti assosioiva ote on osa tyyliä.

Stephen King tiivistää asian mainiosti erinomaisessa Kirjoittamisesta-teoksessaan: ”Kirjoita ovi kiinni ja toimita ovi auki.” Tällä hän tarkoittaa sitä, että aluksi teksti on olemassa vain kirjoittajalle, mutta sen jälkeen se astuu ulos ja kuuluu kaikille. Kirjoittajan tehtävä on karsia tekstistä se, mikä ei kuulu siihen.

Lähdin itse siitä ajatuksesta, että Ukkosmaine-kirja olisi kiinnostavaa luettavaa muillekin kuin bändistä lähtökohtaisesti pitäville, sillä oman kokemukseni mukaan sellaiset musiikkikirjat ovat parhaita. Oivallinen esimerkki on Chris Heathin kirjoittama Feel, jossa kuvataan Robbie Williamsin elämää artistin suosion hulluimpina vuosina. Luin kirjan suosituksesta ja huomasin etten pystynyt laskemaan sitä käsistäni, vaikkei Robbie Williamsin musiikki ole lähtökohtaisesti koskaan suuremmin kiinnostanutkaan. Kirja oli niin elävästi kirjoitettu, että sitä lukiessa tuli vahvasti sellainen olo että ”ahaa, tuollaista siis on olla kansainvälinen supertähti.” Samalla tavalla toivon, että Salamaponin selässä -kirjan luettuaan ihmiset voivat todeta ”ahaa, tuollaista siis on olla tee-se-itse-pohjalta toimiva suomalainen marginaaliartisti.”

Kirjoittamisprosessini eteni niin, että alussa pidin riman tarkoituksellisesti nilkoissa. Tietysti yritin kirjoittaa mahdollisimman hyviä lauseita, mutta kirjoitin pitkälti kaiken mikä tuli mieleen, vapaasti rönsyillen. Kun suurin osa tekstimateriaalista alkoi olla kasassa, aloitin editoinnin. Karsin armotta pois osat, jotka tuntuivat jaarittelulta ja tapahtumien kannalta epäolennaisilta. Toki rupattelevaakin otetta on mukana - kirja ei missään nimessä ole pelkkä kronologinen faktaluettelo - mutta toivottavasti sopivasti.

Tiivistämisen suhteen ehkä suurin kompastuskivi meinasi osua kohdalle kirjan aloittavan Esihistoria-kappaleen kanssa. Kappale käsittelee minun ja Klausin ystävystymistä sekä Ukkosmainetta edeltävää bändihistoriaa ja sen kirjoittaminen oli aivan erityisen hauskaa. Niin hauskaa, että editoitukin versio oli noin viiden A4-liuskan mittainen (kirjaksi taitettuna siis vielä enemmän).

Yksi ensimmäisen käsikirjoituksen lukijoista oli kaverini kaveri, jota en tuntenut ja joka ei myöskään tuntenut minua tai bändiämme. Hän kehui sähköpostipalautteessaan kirjaa muuten kiinnostavaksi, mutta totesi että olisi jättänyt kirjan kesken Esihistoria-kappaleen aikana, jos se olisi ollut niin sanotusti normaali lukukokemus, se tuntui kuulemma lähinnä sisäpiiriläpältä.

Otin neuvosta vaarin ja lyhensin kappaletta roimasti seuraavaan käsikirjoitusversioon. Luetin seuraavan version ystävälläni, joka on kotoisin Joensuusta ja mukana musiikkikuvioissa. Hän antoi miltei sanalleen saman palautteen kuin henkilö, jota en tuntenut: ”Esihistoria tuntuu sisäänpäin lämpiävältä eikä lähellekään yhtä kiinnostavalta kuin muu osa tekstistä.”

Tajusin, että jos edes samasta kaupungista kotoisin oleva ja samoissa soittokuvioissa pyörinyt ei pidä kappaletta kiinnostavana, ei ole pienintäkään mahdollisuutta että se kiinnostaisi sellaista, joka ei tiedä bändistämme mitään. Tajusin, että kappale oli kiinnostava vain omasta mielestäni. Toteutin ”kill your darlings” -periaatetta ja typistin kappaleen ainoastaan perusasioihin. Lopullisessa kirjassa kappale on kuvineen kolmen sivun mittainen, tekstiä on vähän päälle yhden A4-liuskan verran. Nopeasti laskettuna siis tekstistä putosi pois noin 80 prosenttia.

Alla on kaksi tekstinäytettä, joista ensimmäinen on peräisin julkaistavasta kirjasta ja jälkimmäinen ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta. Kappale (ensimmäisessä versiossa kaksi kappaletta) on peräisin vuotta 2013 käsittelevän historialuvun alusta, eli kirjan loppupuolelta.

- Wilhelm

(Kirjan versio)

Viimeinkin valmista

Klaus palasi Intiasta tammikuun puolivälissä ja jatkoimme viimeisten äänitysten parissa. Levyn nimeksi oli päätetty Pallosalama, sillä nimikappaleen avausriveissä tiivistyi parhaiten levyllä käsitelty muutosteema.

Viimeisiä äänityksiä tehtiin Klausin luona tammikuun lopussa. Lauantaina 2. helmikuuta kuuntelimme vielä viimeisenä työstettävinä olleet biisit läpi ja totesimme niiden olevan valmiita. Kappaleet lähtivät miksattavaksi. Levyn äänitykset olivat viimeinkin valmiit. Joimme mitalikahvit.

Äänitysten päättymisen jälkeisellä viikolla Klaus matkusti Tallinnaan yhdessä valokuvaaja Tomi Palsan kanssa. Tarkoituksenamme oli tehdä pienen budjetin musiikkivideo Pallosalama-kappaleeseen satamassa sijaitsevan neuvostoaikaisen Linnahall-rakennuksen kattotasanteella ja ottaa sen lisäksi tulevan levyn promokuvat.

Kuvasimme videota kattotasanteella. Hyytävän merituulen ja lumisateen yhdistelmä palelsi melkoisesti, kun esiintyi ilman hattua. Kuvausten jälkeen lämmittelimme hetken sisätiloissa ja siirryimme ottamaan promokuvia. Kuvia otettiin muun muassa kulttuurikompleksi Telliskivi Loomelinnakissa (josta olin saanut alkuvuodesta työhuoneen), vanhankaupungin Kodu Baarissa sekä raitiovaunussa.

Kuvausten jälkeinen viikko meni levyn viimeisten valmistelujen parissa. Levy masteroitiin ja kansien taitto viimeisteltiin. Viimeiset päivät ennen levyn painoon laittamista olivat totuttuun tapaan hektisiä, mutta kaikki valmistui aikataulun mukaisesti ja levy lähti painoon ystävänpäivänä, 14. helmikuuta.

(Ensimmäisen käsikirjoituksen versio)

Viimeinkin valmista

Sain sähköpostia kansitaiteilija Elli Maanpäältä heti vuoden kolmantena päivänä. Elli oli lähettänyt jo aiemmin joulukuussa tietokoneella tehdyn luonnoksen Pallosalama- levyn kanteen tulevasta symbolista ja kertoi aikovansa tehdä lopullisen työn paljeteista. Olin innoissani Ellin sähköpostiin laittamasta valmiista työstä. Upea, orgaanisen näköinen kansi. Tuli heti sellainen olo, että tuleva levy täytyy julkaista pahvikantisena.

Klaus palasi Intiasta kuun puolivälissä ja aloimme tehdä viimeisiä äänityksiä. Olin saanut alkuvuodesta itselleni pitkän kaipaamani kodin ulkopuolisen työhuoneen Tallinnasta Telliskivi Loomelinnak -kulttuurikompleksista. Äänitin uudessa työtilassani yksikseni viimeisiä kitara- ja lauluosuuksiani. Hioin myös yhteistyössä Klausin kanssa viimeisenä äänitettävien biisien tekstejä.

Viimeiset äänitykset tehtiin Klausin luona tammikuun lopussa. Hannu Hattunen oli aloittanut Joensuussa valmiiden biisien miksauksen jo joulukuun puolella, joten suurin osa biiseistä oli jo miksattu.

Viimeisten äänitysten keskelle tuli yllättäen keikka lyhyellä varoitusajalla. Keikkamyyjämme kysyi, pääsisimmekö seuraavana päivänä lämmittelemään 22- Pistepirkkoa LeBonk-baariin Helsingissä. Hänen edustamansa yhtye oli joutunut perumaan lämmittelykeikan sairastapauksen vuoksi. Suostuimme mielihyvin, pidimme molemmat Pistepirkoista suuresti.

Pistepirkkojen miehet tekivät vaikutuksen heti soundcheckissä. Olimme varautuneet lämmittelijän ominaisuudessa siihen, että pysymme pääbändin tieltä poissa. Pistepirkkojen kosketinsoittaja-basisti Asko tuli kuitenkin heti kamoja pystyttäessäni esittäytymään ja kysyi, haluaisinko että hän siirtää omia efektejään pois altani. Vakuuttelin, että mahdun kyllä, mutta Asko kantoi jo pedaalejaan lavan sivuun: ”Jos te kato tykkäätte riehua, niin on enemmän tilaa. Teillä on nastaa, kaikilla on nastaa”. Olin otettu kohteliaasta eleestä, joka todella teki omasta lavalla olemisesta siistimpää.

Keikka oli erinomainen, vaikka tuntuikin tietyllä tavalla vielä menneisyydessä olemiselta: emme olleet vielä päässeet treenaamaan tulevan levyn biisien keikkaversioita, joten setti koostui pääosin vanhoista kappaleista. Paikalle saapuneet ihmiset kuitenkin pitivät osuudestamme. Keikan loppuvaiheessa rantauduin Nöpönenän aikana keytarini kanssa yleisön sekaan ja havaitsin, että baaritiskillä tanssi tankojen ympärillä kaksi nahkabikineihin pukeutunutta baarin esitanssijaa. Meidän herkkään kappaleeseemme yhdistettynä puolieroottinen tanssi näytti todella kummalliselta. Vähintään yhtä hassulta se näytti Pistepirkkojen keikan aikana.

Keikan jälkeisenä päivänä, lauantaina 2. helmikuuta kuuntelimme vielä viimeisenä työstettävinä olleet biisit läpi ja totesimme niiden olevan valmiita. Kappaleet lähtivät miksattavaksi. Levyn äänitykset olivat viimeinkin valmiit. Joimme mitalikahvit.

Musiikkivideon kuvaukset

Seuraavalla viikolla Klaus matkusti Tallinnaan yhdessä valokuvaaja Tomi Palsan kanssa. Tarkoituksenamme oli tehdä pienen budjetin musiikkivideo Pallosalama- kappaleeseen satamassa sijaitsevan neuvostoaikaisen Linnahall-kompleksin kattotasanteella ja ottaa sen lisäksi tulevan levyn promokuvat. Olimme toivoneet päivään kirkasta auringonpaistetta kappaleen kertosäkeen tekstin mukaisesti, mutta sen sijaan satoikin lunta. Videota kuvatessamme ilmeni, että vallitseva säätila olikin paljon näyttävämpi. Tomi kuvasi mustavalkovideota ja lumisade sekä tuuli toivat videoon hienoa graafisuutta.

Kuvasimme videosta vajaat kymmenen ottoa eri kulmista. Koko hommaan vierähti reilu tunti, mikä olikin sääolosuhteissa melko maksimi. Ilman hattua kynsikkäät kädessä hyytävän kylmän merituulen ja lumisateen yhdistelmä palelsi melkoisesti. Siirryimme materiaalin kasaan saatuamme lähelle kotiini lämmittelemään.

Hetken huokaistuamme siirryimme ottamaan promokuvia. Otimme kuvia muun muassa Telliskivi Loomelinnakin tiloissa, vanhankaupungin Kodu Baarissa sekä raitiovaunussa. Tomin kanssa oli jälleen mukava tehdä töitä, hänellä on tapana olla ohjaamatta kuvattaviaan, mikä sopii meille hyvin. Kuvissa saa olla sellainen kuin itse haluaa, ja Tomi onnistuu tarkkasilmäisesti ottamaan kuvan juuri oikealla hetkellä. Kuvista ei tulee jäykkää poseerausta.

Kuvausten jälkeinen viikko meni levyn viimeisten valmistelujen parissa. Levy masteroitiin Joensuussa ja kuuntelimme kumpikin sitä kodeissamme kaikilla mahdollisilla eri äänilaitteilla varmistaaksemme, että kaikki on kunnossa. Lopullinen kansien taitto laitettiin kasaan. Alun perin oli ollut tarkoitus, ettei kansiin tule ollenkaan bändikuvia, mutta Tomin ottamat kuvat olivat niin hienoja että päätimme muuttaa vielä suunnitelmia sen osalta. Viimeiset päivät ennen levyn painoon laittamista olivat totuttuun tapaan hektisiä, mutta kaikki valmistui ajallaan. Levy lähti painoon ystävänpäivänä, 14. helmikuuta. Olo oli suunnattoman helpottunut, yli vuoden mittainen pitkäjänteinen työ oli saapunut suurilta osin päätepisteeseensä.

Salamaponin selässä / tekstimaistiainen, osa 4

05.04.2014 (Sekalaista)

Tekstinäytteiden päivittäminen on jäänyt hetkeksi paitsioon, sillä viimeiset viilaukset ovat pitäneet kiireisenä. Nyt tilanne on kuitenkin se, että kirja lähti painoon eilen! Olo on samanaikaisesti helpottunut ja oudon tyhjä, melkein haikeakin. Tämän projektin työstäminen on ollut kaikessa ajoittaisessa raskaudessaan ja stressaavuudessaan todella hauskaa. Nyt on kuitenkin oikea aika päästää siitä irti, sillä tällä viikolla tehdyt viimeistelyt ovat olleet lähinnä kosmeettisia, eivät enää merkittävästi luettavuuteen vaikuttavia.

Odotan todella innolla sitä, että valmiit kirjat ovat käsissä. On jotenkin kutkuttavaa ajatella, että viime syksystä asti työstetty teksti on pian viimeinkin ihmisten luettavana. Mielenkiinnolla odotan myös palautetta. Oma tuntuma on se, että Salamaponin selässä on bändimme näköinen kirja, joka avaa Ukkosmaineen maailmaa toivottavasti myös sellaisille, jotka eivät lähtökohtaisesti bändistä välitä.

Kirjan Mesenaatti-kampanja on tulossa päätepisteeseensä huomenna. Kiitos kaikille sivun kautta kirjan tilanneille, teidän avullanne tämä kirja on saatettu laittaa painoon jo nyt!

Tänään tekstinäytteenä julkaistava kappale Liikkuminen on yksi teemallisista kappaleista, joita on ripoteltu halki kirjan historiikin sekaan. Kappale löytyy valmiissa kirjassa puolivälin tietämiltä.

Vaan nyt koneen kansi kiinni ja ulos kevätilmaan. Mukavaa lauantaita kaikille!

-Wilhelm

Liikkuminen

Liikkuminen on asia, joka yhdistää kaikkia bändejä. Keikoille täytyy siirtyä jollain keinolla ja kuljettaa mukana vaihteleva määrä erinäistä tavaraa: soittimia, vahvistimia, fanituotteita ja muuta asiaan liittyvää.

Meidän bändimme oli alkuaikoina äärimmäisen helppo roudattava. Keikkoja varten täytyi ottaa mukaan kosketinsoitin ja ständi. Kosketinsoitinlaukun taskuihin mahtui lisäksi yksi plugipiuha, koskettimen virtalähde sekä levyjä myytäväksi. Siinä se. Koko paketin pystyi kantamaan vaivatta yksinään.

Alkuaikoina kuljimme keikoille junalla. Roudaushelppouden lisäksi tätä valintaa edesauttoi se, että olimme molemmat opiskelijoita. Oli helppo lähteä keikalle pienilläkin liksoilla, sillä kahden hengen opiskelijalippujen jälkeen vaatimattomista keikkapalkkioista jäi yleensä silti jaettavaa.

Ainoan poikkeuksen tuohon sääntöön teki vuoden 2005 syksyllä Turussa soitettu keikka. Kun pienestä keikkaliksasta maksettiin molempien edestakaiset junaliput (minun Joensuusta, Klausin Helsingistä), jäimme molemmat 5 euroa tappiolle. Keikkapaikka ei myöskään tarjonnut ruokaa eikä majoitusta. Onneksi Turussa asui kavereita, joista yhden luokse pääsimme yöksi. Hän keitti meille myös yöllä kananmunia. Ja keikkakin oli oikein onnistunut, eli hyvinhän se meni kuitenkin.

Muistelen edelleen lämmöllä sitä kätevyyden aikaa, kun asuin bändin alkuaikoina Niinivaaralla. Suvikadun asunnoltani oli noin viidenkymmenen metrin kävelymatka bussipysäkille. Busseja meni muutama tunnissa ja niillä kaikilla pääsi rautatieasemalle noin viidessä minuutissa. Keikkareissulle pääsi siis ilman, että tarvitsi kävellä kamoineen asemalle. Henkilökohtainen huvitukseni oli se, että kun olin päässyt istumaan bussiin, soitin jollekin kaverille ja hehkuttelin että ”istun tässä keikkabussissa, Tampereella on illalla veto”. Muut matkustajat pälyilivät suuntaani epäuskoisina.

Joensuun keikoille on tullut mentyä toisinaan myös polkupyörällä. Näin tehtiin muun muassa soittaessamme Ilosaarirockissa kesällä 2007. Asuin tuolloin Sepänkadun ja Kalastajankadun risteyksessä, eli noin 500 metrin päässä festivaalialueesta. Pakkasimme kaikki kosketinsoittimemme pyöräni kyytiin ja talutimme sen alueelle. Järjestysmiehiä nauratti.

Vuosien mittaan roudattavaa tuli lisää, kosketinsoitinarsenaalini kasvoi ja mukana kuljeteltavaa myytävääkin alkoi olla enemmän. Joitain laina-autoilla tehtyjä reissuja lukuun ottamatta pysyimme kuitenkin etupäässä sitkeähkösti Valtion Rautateiden kannattajina, vaikka helppoa se ei toden totta ollut. Keikkapaikkakunnilla asuvat kaverit tulivat onneksi usein asemalle vastaan auttamaan kamojen kantamisessa. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että junat olivat myöhässä, ja se tietysti vähän häiritsi suunnitelmien tekemistä.

Yksi suosikkimuistojani aiheeseen liittyen on se, kun matkustin kevättalvella 2008 Turun keikalta Joensuuhun. Mukana oli kaksi kosketinsoitinta, teline ja tarvikesalkku. Odottelin jatkoyhteyttä Pasilan asemalla lumipyryssä. Junaa ei näkynyt. Myöskään mitään kuulutuksia ei tullut, joten en uskaltanut mennä sisälle lämmittelemään. Lopulta juna saapui reilut puoli tuntia myöhässä. Lähdin etsiytymään lippuun merkittyä vaunua kohti, mutta numerot loppuivat kesken. Kysyin asiasta konduktööriltä, joka ilmoitti että junasta puuttuu puolet vaunuista. ”Mene jonnekin”, hän neuvoi. Ahtauduin kamoineni seisomapaikalle vetoisaan käytävään ja lohduttauduin kuuntelemalla kuulokkeista Slayeria.

Käänteentekevin hetki julkisen liikenteen käyttämiseen oli joulukuussa 2009, jolloin meillä oli keikka Helsingissä Korjaamolla. Keikkapäivä oli lauantai. Tulin Helsinkiin junalla Joensuusta.

Soundcheck oli neljän aikoihin ja menimme keskustasta Töölöön raitiovaunulla. Joulunaluslauantaina tuohon kellonaikaan liikkeellä oli aika paljon muutakin väkeä. Kaiken kuumuuden ja tungoksen keskellä veimme kamoinemme tilaa neljän penkin verran. Tuntui, että ahtaassa ja hikisessä kulkuvälineessä kaikki käytävällä seisovat tuijottivat meitä paheksuen. Perille keikkapaikalle päästyämme totesimme, että asialle täytyy tehdä jotain.

Niinpä ostimme vuoden 2010 alussa ostimme ensimmäisen oman
keikka-automme, isäni vanhan Opel Astran vuosimallia 1995. Auto nimettiin Ukkosenjohdattimeksi ja se palveli meitä kolmisen vuotta vaihtelevalla menestyksellä. Kertaakaan emme myöhästyneet keikalta auton takia, vaikka lähellä se oli pari kertaa. Hauska rähjäinen fiiliksensä autossa tietysti oli kaikista vioista huolimatta. Puhuimme siitä keikkabussinamme ja ostimme autoon bändin rahoilla autolevyjä, joita ei saanut sääntöjen mukaan poistaa autosta: muun muassa Eläkeläisiä, Popedaa ja Tapio Rautavaaraa.

Loppuvuodesta 2012 korjausliikkeen mies listasi asiat jotka autossa pitäisi uusia ja laski, että kaikille niille tulisi hintaa yhteensä reilut 1000 euroa. Sen jälkeen palasimme taas autottomiksi. VR:llä on onneksi ollut paikoin hyviä tarjouksia ja lisäksi ystävämme pääkaupunkiseudulla ovat olleet kiitettävän suopeita autonlainaajia.