Salamablogi

Erään aikakauden loppumisesta

27.01.2017 (Keikkapäiväkirjat, Sekalaista)

Hei ystävät.

Kuten tiedätte, yhtyeemme jäi lokakuussa 2016 määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Lokakuussa soitettujen taukoa edeltävien keikkojen jälkeen oli mielessä kirjoittaa kotisivuille jonkinnäköinen loppusummaus vuodesta 2016 ja fiiliksistä tauolle vetäytymisen jälkeen ylipäätään. Olo oli kuitenkin pitkään viimeisten keikkojen jälkeen melkoisen väsynyt ja tuntui paremmalta ja luontevammalta miettiä muita asioita kuin Ukkosmainetta.

Nyt vuoden 2017 ensimmäistä kuukautta elettäessä keikoista ja muista kuvioista on kulunut sen verran aikaa, että tuntuu sopivalta kirjoittaa ajatuksia auki. Todennäköisesti tämän tekstin kirjoittaminen on nyt myös helpompaa kuin se olisi ollut vaikkapa marraskuun alussa. Viimeisiin keikkoihin ynnä muuhun on saanut jo sen verran etäisyyttä, että niihin voi suhtautua objektiivisemmin.

Edellinen vuosi oli sanalla sanoen kummallinen ja siihen sisältyi tunteita äärilaidasta toiseen. Välillä voimat olivat koetuksella, välillä taas tuntui siltä ettei toivoisi joidenkin iltojen loppuvan koskaan.

Vuoden alkumetrit

Vuosi 2016 alkoi bändiasioiden suhteen hienosti. Tammikuussa alkanut Mesenaatti-kampanja eteni hämmentävällä vauhdilla heti alusta lähtien. Minimitavoite täyttyi jo ensimmäisen viikonlopun aikana ja tavoitesummakin saavutettiin reilusti ennen kampanjan loppua. Lopulta tavoitesumma ylittyi reilusti yli tuhannella eurolla.

Itse levynsä julkaisevalle yhtyeelle tämä oli tietenkin aivan tajuttoman hieno juttu: jo ennen levynjulkaisua oli tiedossa, että siitä päästäisiin omilleen ja jopa hieman voitolle. Taloudellisen helpotuksen lisäksi lämmitti suuresti se tieto, että siellä jossain on todella paljon ihmisiä jotka paitsi odottavat tulevaa levyä ovat myös valmiita maksamaan siitä. Ne ovat asioita, joista kumpikaan ei ole millään tapaa itsestäänselvyys tämän päivän musiikkibisneksessä.

Helmikuussa, Mesenaatti-kampanjan vielä ollessa käynnissä tulevan levyn avausraita Megaman II julkaistiin sekä digisinglenä että musiikkivideona. Biisi otettiin vastaan yli odotusten, Spotifyssa sille kertyi kuunteluita ennakkovauhtia ja näyttävä animaatiovideo keräsi myös kehuja.

Järjestyksessään kuudes täyspitkä levymme Ihan ok! julkaistiin maaliskuun puolivälissä, viikkoa ennen levynjulkistamiskiertueen alkua. Levynjulkkaripäivää juhlistettiin Hakaniemen Levykauppa Äxässä pullakahvien merkeissä. Soitin julkistamisjuhlan yhteydessä muutaman Ukkosmaine-biisin yksikseni yhtyetoverini sairastuttua pahasti juuri päivää ennen keikkaa.

Kevään keikat

Levynjulkistamiskiertueen keikat alkoivat pääsiäisviikonloppuna Joensuusta. Kerubissa oli upeat puitteet levynjulkistamiskeikan soittamiselle, keikan aluksi screenille heijastettiin Megaman II -musavideosta tehty kollaasi ja täysi sali oli innoissaan.

MegamanintroKerubi.jpg
Kuva: Antti Pitkäjärvi

Joensuusta keikat jatkuivat muualle Suomeen, soitimme muun muassa Oulussa, Kuopiossa, Tampereella, Turussa ja Helsingissä. Suurin osa paikoista oli täynnä, varsinaisesta yleisökadosta kärsittiin oikeastaan vain Järvenpäässä, jossa paikalle saapui vain parisenkymmentä henkeä. Keikka oli kuitenkin hyvä.

Kevään tunnelmaltaan paras keikka oli omissa kirjoissani Helsingin Korjaamolla huhtikuussa soitettu keikka. Klubikeikkojen lisäksi soitimme kevään aikana nipun yksityiskeikkoja. Mukana oli muun muassa hääkeikkoja sekä muita juhlia ja myös Mesenaatti-kampanjan kautta tilattuja olohuonekeikkoja. Yhteensä keikkoja kertyi muutaman kuukauden ajalle noin parikymmentä.

Soittohommia riitti ja kevät eteni kauniina mutta kaikki ei kuitenkaan ollut kohdallaan. Alkoi ilmetä, että ainoa järkevä ratkaisu olisi pitää tauko yhtyetoiminnasta ja että sen tulisi olla mitaltaan määrittelemätön.

Päätös tuntui raskaalta mutta oikealta. Myönnän silti auliisti, että olin kevään aikana melkoisen poikki. Erityisen pahalta tuntui Jyväskylässä soitetun kiertueenpäätöskeikan jälkeen, jolloin päätös oli jo tehty mutta ei julkistettu. Oli raastavaa kasata keikan jälkeen kamoja ja yrittää hymyillä vastaukseksi ihmisille, jotka kasvot onnellisina loistaen hehkuttivat keikkaa ja kyselivät että ”ensi vuonna sitten uudestaan, eikö niin?”.

Onnekseni oma lähipiirini on täynnä fiksuja ja empaattisia ihmisiä ja sain heiltä kaiken mahdollisen tuen silloin kun sitä kaipasin. Hiljalleen asiat alkoivat selkiytyä omassa päässäkin ja aloin järjestellä asioita. Kirjoitin Facebook-sivullemme uutisen tauolle jäämisestä (teksti on luettavissa täällä), sovin keikkajärjestäjien kanssa viimeiset taukoa edeltävät esiintymiset lokakuulle ja hoidin muita tauolle jäämiseen liittyviä käytännön asioita.

Lämpöä yleisöltä

Kesällä soitimme ainoastaan yhden keikan mutta se jäi mieleen sitäkin paremmin. Esiinnyimme Joensuussa Popkatu-tapahtuman viimeisenä esiintyjänä kaupungintalon sisäpihalla Ilosaarirock-viikon perjantaina.

Soittoaikamme oli puoli kahdelta yöllä, mikä oli jo itsessään haastavaa. Tilannetta ei helpottanut se, että yöllä noin kymmenen aikaan alkoi hillitön kaatosade, joka ei tuntunut lakkaavan millään. Vielä tuntia ennen keikkaa taivas oli tumma kuin syyskuussa, sadepisarat hakkasivat maata ja olin varma, että keikalle tulisi vain kourallinen ihmisiä.

Jotenkin sade kuitenkin lakkasi vain puolta tuntia ennen keikkaa ja kamoja pystyttäessä huomasi että paikalle valui hiljakseen enemmän ja enemmän ihmisiä. Kun lopulta aloitimme, otti yleisö vastaan niin valtavalla äänenpaineella että hämmästyin. Paikka oli aivan ääriään myöten täynnä, järjestäjät totesivat myöhemmin että kyseessä oli kaikkien aikojen kävijäennätys.

Popkatu2016.JPG
Yleisötungosta puoli kahdelta aamuyöstä.

Vaikka olin ennen keikkaa ollut pessimistisellä ja ankealla tuulella, katosi kaikki se kun katsoi ja kuunteli yleisöä, joka lauloi kaikki biisit mukana aivan täysillä. Tuntui kuin olisi täyttynyt sillä lämmöllä, joka yleisöstä lavalle huokui.

Se sama lämpö on asia, josta olin viime vuonna useammassa kohdassa hyvin häkeltynyt ja äärimmäisen kiitollinen. Kun ilmoitus tauosta oli tehty, alkoi ihmisiltä tulla yhteydenottoja, joissa kiitettiin musiikistamme ja kerrottiin sen merkityksestä omassa elämässä. Tarinat olivat paikoin sellaisia, että niitä lukiessa tai kuunnellessa huomasi haukkovansa henkeä. On sanottava, ettei todella ole osannut miettiä musiikkia tehdessä, että sillä voisi olla niin valtava vaikutus johonkin tuntemattomaan ihmiseen.

Yksi kauneimmista palautteista tuli Facebook-viestinä nuorelta lauluntekijänaiselta, joka kertoi meidän paitsi innoittaneen musiikillamme, myös tee-se-itse-asenteellamme.

”Ukkosmaine merkitsee miulle nuoruutta, itsensä löytämistä ja hyväksymistä, rakkautta ja ystävyyttä. Ukkosmaine on luonut uskoa siihen, että tekemällä rohkeasti omaa juttua ja uskomalla siihen, voi niin sanotussa marginaalissakin saavuttaa vaikka mitä hienoa.”

Tähän tekisi mieli lainata vaikka millä mitalla saatuja viestejä, mutta tämä muutenkin pitkä teksti venyisi silloin jo liikaakin. Lainaan kuitenkin vielä pätkän eräästä kauniisti kirjoitetusta viestistä, jonka viimeinen lause on aivan erityisen osuva.

”En enää edes muista, kuinka pitkään olen kuunnellut musiikkianne ja käynyt keikoillanne, eikä sillä oikein ole merkitystäkään. Mutta teillä ja teidän tekemällä musiikilla on. Te olette osoittaneet, että aitous on uusi musta (ja keltainen ja vaaleanpunainen). Voi hyvinkin olla, etten enää tule löytämään bändiä, jonka musiikissa, esiintymisessä ja läsnäolossa niin lavalla kuin somessakin paistaa sellainen vilpittömyys ja tekemisen riemu. Eikä elämässä voi koskaan olla liikaa muistutuksia siitä, että on aivan turhaa välittää siitä, mitä muut miettivät, kunhan tekee itsensä onnelliseksi ja levittää sitä onnea ympärilleen.”

Heiliaukeama.jpg
Ukkosmaine-muistoja keräsi myös yhtyeelle kokonaisen aukeaman omistanut paikallislehti Karjalan Heili.
Juttu on luettavissa täällä.

Viimeisiin keikkoihin valmistautuminen

Kesän mentyä oli aika valmistautua viimeisiin taukoa edeltäviin keikkoihin. Aloitimme treenaamisen jo hyvissä ajoin, sillä halusimme tehdä viimeisistä keikoista erityiset myös sillä tavalla, että niillä soitettaisiin useampia harvemmin kuultuja lauluja. Tiesimme myös, että keikoista tulisi erityisen pitkiä, joten otimme haltuun ison reservin lauluja, yhteensä treenattavien joukossa oli liki 40 biisiä.

Viimeiset keikat alkoivat Joensuusta lokakuun 14. päivänä. Soitimme poikkeuksellisesti Kerubin salin sijaan alakerran kellarissa, sillä yläkerrassa oli samana iltana keikalla Kotiteollisuus. Ratkaisu kävi sikäli hyvin, että kellari on keikkapaikkana aavistuksen verran intiimimpi. Sillä on myös yhtyeellemme historiallista arvoa, sillä soitimme siellä jo aikana ennen Kerubia vuonna 2008, kun keikkapaikka toimi nimellä Karjalantalon Kellari.

Oli jokseenkin koomista pysäköidä lainassa ollut pienehkö keikka-automme Kotiteollisuuden valtavan bussin viereen. Raskaan musiikin soittaminen lyö selvästi leiville paremmin kuin diskopopin.

Tyokoneidenarvonta.JPG
Mollin suosiminen sävellyksissä kannattaa.

En muista jännittäneeni aikoihin keikkaa niin paljon. Tiedossa oli jo ennakkomyyntien perusteella, että paikalle on tulossa ennätyksellisen paljon yleisöä. Ja toki iltaan liittyi valtava tunnelataus noin ylipäätään. Tilannetta ei helpottanut se, että soittoaika oli Kotiteollisuuden kymmeneltä alkavan keikan takia vasta puoliltaöin. Hermoiluaikaa oli näin ollen huomattavan paljon enemmän.

Lopulta kello oli pykälässä ja tuttu junankuulutusintro lähti soimaan. Halasimme ja astelimme lavalle.

En usko että näky lavalle noustessa unohtuu ihan äkkiä. En ole ikinä nähnyt Kerubin kellaria niin täynnä. Meteli joka ihmisistä lähti, kun nousimme lavalle oli aivan hillitön.

En ehkä lähde erittelemään keikkaa tarkemmin, sanon vain sen ettei sen olisi toivonut loppuvan ollenkaan. Tuntui siltä, että keikka on huippuhetkeä toisensa perään. Ilmeisimpien keikkahittien lisäksi soitimme nipun harvinaisuuksia, muun muassa ensiesityksensä saaneen, ainoastaan joulukalenteriluukussamme julkaistun Talvikruunuprinsessan.

Kerubi_14102017_2.jpg
Kuva: Antti Pitkäjärvi
Kerubi_14102017_3.jpg
Kuva: Elina Mäläskä
Kerubi_14102017_1.jpg
Kuva: Antti Pitkäjärvi

Omalla kohdallani sain suurimmat väristykset esittäessäni Tilkkutäkin alla -biisin yksin. Oli upeaa kuulla yleisön laulavan itselleni tärkeätä mutta harvemmin keikoilla soitettua kappaletta mukana juuri sopivan herkällä otteella.

Yli parituntinen keikka päättyi Suudelmia Suvikadulla -biisiin, jonka aikana huomasin nieleskeleväni liikutusta. Yleisö taputti lisää vielä senkin jälkeen ja palasimme vielä kumartamaan. Lavalta pois astellessani joku ojensi minulle käteen aurinkolasit. Tajusin vasta myöhemmin takahuoneessa niitä katsoessani, että ne eivät olleet mitkä tahansa lasit vaan Yamaha-logoilla koristellut peililasit! Suuri kiitos lahjanantajalle.

Joensuulahjat.jpg
Joensuun keikan jälkeen saatuja lahjoja: yhtyeelle omistettu rakkauskirje sekä Yamaha-peililasit.

Keikan jälkeen ei tehnyt mieli jäkittää takahuoneessa vaan jutella paikalle tulleiden ihmisten kanssa, niinpä palasin salin puolelle heti kuivan paidan päälleni vaihdettua.

Ihmisten kanssa jutellessa tajusi konkreettisesti sen, ettei tunteellinen olo tosiaankaan ollut rajoittunut vain lavalle. Useamman ihmisen silmät olivat kyynelissä, vaikka kasvoilla hymy olikin. Paljon kauniita sanoja tuli vaihdettua ja jälleen kuulin sellaisia tarinoita, joita kuunnellessa tuli melkoisen sanaton olo.

Joensuusta suuntasimme seuraavana päivänä kohti Oulua, jossa soitimme viimeisen taukoa edeltävän yksityiskeikkamme. Keikka superfaninamme tunnetun Kipen (mies on käynyt kotoaan Kemistä Ukkosmaine-keikoilla halki Suomen) synttäreille oli sovittu jo alkukeväästä, ennen kuin tauosta oli tietoa.

Yksityiskeikoista ei ole ollut tapana tänne blogiin kirjailla (ihan jo senkin takia, että yleensä yksityiset keikat ovat ihmisten henkilökohtaisilla juhlilla, joista ei ole kovinkaan korrektia levitellä kuvia tai tarinoita nettiin) mutta sanon sen verran, että keikka oli oikein lämmintunnelmainen. Toki oman hassun kontrastinsa edellisen päivän loppuunmyytyyn keikkaan loi se, että synttärikeikalla yleisöä oli reilu parisenkymmentä joista noin puolet ei tiennyt yhtyettämme etukäteen. Tuli elävästi mieleen kesä 2010, jolloin soitimme Ilosaarirockin täyteen ahdetun keikan jälkeen seuraavan keikkamme Raumalla ja ensimmäisen biisin aikana salissa ei ollut ketään.

Yleisömääristä puheen ollen, Kerubin keikan jälkeisellä viikolla lipunmyyntitietoja tiedustellessani sain kuulla, että meidän keikallemme oli myyty enemmän lippuja kuin Kotiteollisuuden. Keikkabusseistamme otettu yhteiskuva näyttäytyi heti uudessa valossa.

Viimeinen viikko

Helsingin keikkoja edeltäneellä viikolla ei osannut oikein miettiä mitään muuta kuin lähestyviä, toistaiseksi viimeisiä keikkoja. Olin onneksi jo hyvissä ajoin raivannut viikon tyhjäksi kaikista mahdollisista velvoitteista ja pystyin keskittymään ainoastaan keikkoihin valmistautumiseen, niihin liittyvien asioiden hoitamiseen ja itseni rauhallisena pitämiseen.

Keikkoja oli tosiaan luvassa kaksi: perjantain keikka oli loppuunmyyty jo yli kaksi kuukautta ennakkoon. Vaikutti siltä, että liputta jäi niin moni, että olin yhteydessä keikkajärjestäjään ja sovimme yhdessä järjestävämme ylimääräisen keikan edeltävälle päivälle.

Alkuviikon päivät kuluivat hitaasti mutta torstai saapui viimein. Soundcheckin ja ruokailun jälkeen vetäydyimme takahuoneeseen odottelemaan keikkaa. Olin jotenkin ihan superjännittynyt, jopa pelokas. Ajatuksissa pyöri se, että entä jos jokin menee pieleen meistä riippumatta. Jokin odottamaton ongelma, jonka takia keikka tai jopa molemmat pitääkin jättää soittamatta.

Onneksi pelot olivat turhia ja pääsimme aloittamaan keikan sovittuun aikaan yhdeksältä. Paikalla oli oikein mukavasti ihmisiä, ei aivan loppuunmyyty sali mutta kovinkaan paljoa siitä ei jäänyt puuttumaan. Alku tuntui vähän varovaiselta ja tunnustelevalta niin yhtyeen kuin yleisön puolelta mutta lopulta homma lähti rullaamaan ja parituntinen vierähti Joensuun keikan tavoin hetkessä.

Olimme sopineet soittavamme torstaina hieman erilaisen setin kuin perjantaina, sillä tiesimme että kaikkein innokkaimmat kuuntelijat olivat ostaneet liput molemmille keikoille. Torstain keikan erikoisuuksina oli muun muassa Tyttöni Rosmariini sekä Klausin yksin esittämä, ensiesityksensä saanut Morrissey.

Keikan jälkeen rauhallista hengailua paikalle saapuneen yleisön kanssa. Vetäydyin kotiin ystäväni Tuomaksen kyydillä jo melko varhain, sillä en halunnut olla perjantaina väsynyt. Oli muuten melkoisen hämmentävää poistua Korjaamolta siten, ettei tarvinnut roudata mitään, kamat saivat jäädä lavalle valmiiksi kytkettyinä seuraavaa päivää varten. Jopa paitamyyntipiste jätettiin purkamatta, kun saimme varmistuksen ettei seuraavana päivänä paikalle olisi tulossa ennen ovien avaamista kuin siivooja.

TakkiKorjaamo.JPG
Keikkavaatteet jäivät kuivumaan takahuoneeseen perjantaita varten.

Viimeinen ilta

Perjantaiaamu valkeni harmaana. Nukuin hyvin mutta heräsin hermostuneena, ajatukset olivat tulevassa illassa koko ajan. Yritin vakuutella itselleni parhaani mukaan, ettei iltaa varten tarvitsisi enää huolehtia mistään, kamat olivat valmiina paikalla ja kaikki muukin asiaankuuluva hoidettu. Olin myös sopinut keikalla autolla saapuvan ystäväpariskunnan kanssa, että he nappaavat soittokamani keikan jälkeen kyytiin, etten joudu itse huolehtimaan niistä.

Päivä vierähti päiväkirjaa kirjoittaessa ja ajatuksia kasaillessa. Lopulta sain iskostettua itseeni ystäväni esittämän ajatuksen siitä, että ei kannata miettiä sitä miten ilta menee vaan ottaa se vain vastaan. Se voisi sisältää mitä vaan mutta on parasta olla miettimättä etukäteen sitä, miltä mikäkin tuntuu: kyllä se asia ratkeaisi ihan itsestään.

Treffasimme Korjaamolla Klausin ja perjantaina paitamyyjäksemme lupautuneen vanhan lukiokaverimme Jussin kanssa illallisen merkeissä. Tuntui helpottavalta jutella niitä näitä ja ottaa rauhallisesti.

Korjaamoloppuunmyyty.jpg
Korjaamon liput myytiin loppuun kahta kuukautta ennen keikkaa

Ruoan jälkeen yläkertaan keikkapaikalle odottelemaan. Tsekkasimme vielä keikka-asetukset eilisen jäljeltä ja soitimme läpi muutaman biisin viimeistelytreenimielessä. Olo tuntui rennolta ja rauhalliselta. Hovivalokuvaajamme Tomi Palsa saapui kuvaajaystävänsä Riikka Vaahteran kanssa myöskin paikalle treenailun aikana.

Hermoilu pysyi poissa myös siinä vaiheessa, kun salin ovet avattiin ja yleisö alkoi virrata sisään. Koska aikaa keikkavaatteiden vaihtamiseen oli hyvin, jäimme molemmat hengailemaan salin puolelle hetkeksi ihmisten saapuessa ja ehdin itse vaihtaa muutamia sanasia paikalle saapuneiden läheisten ihmisten kanssa. Muun muassa pikkusiskoni huomautti kuinka paljon yhtyeemme on ollut läsnä hänen elämässään: soitimme bändiuramme järjestyksessään kolmannen keikan hänen 19-vuotissynttäreillään, myöhemmin olemme esiintyneet hänen häissään ja levyllemme on päätynyt hänen esikoiselleen omistettu kappale…kahteentoista vuoteen mahtuu paljon.

Oli myös huikeaa kuulla mistä kaikkialta ihmiset olivat keikalle matkustaneet: yksi kertoi tulleensa varta vasten Rovaniemeltä, toinen puolestaan Hollannista.

Vetäydyimme takahuoneeseen niin että jäi sopivasti aikaa vaihtaa vaatteet. Olin varannut itselleni edellisten keikkojen tavoin kaksi vaatekertaa, vaihtaisin toisen pukuni Klausin soolobiisin aikana.

Tunnelma oli jotenkin jopa omituisen rennon tuntuinen. Vaikea selittää, mutta tuntui helpottavalta olla viimein siinä pisteessä mitä oli odottanut sekavin tuntein kesästä lähtien.

Lykkäsimme henkilökunnan pyynnöstä soittoaikaa noin vartilla, sillä ovet oli päästy avaamaan vähän myöhässä ja sisään jonotti vielä väkeä. Lopulta kaikki olivat sisällä ja annoimme miksaajalle luvan laittaa intronauha soimaan.

Perhoset iskeytyivät vatsaan välittömästi, kun intronauhan ensimmäinen junakellon kilaus kuului takahuoneeseen. Sitä seurasi mieletön huutomyrsky.

Tutut rutiinit vielä kerran. Hetki tasajalkaa hyppimistä, paikkojen irrottelua, 14 punnerrusta ja intronauhan viimeisten kuulutusten kohdalla halaus Klausin kanssa ja hyvän keikan toivotukset.

Astelimme lavalle yleisön huutaessa niin hillittömän kovaa, että paikan olisi voinut kuvitella viisi kertaa isommaksi. Katsoin salia, joka oli ääriään myöten täynnä hymyileviä ihmisiä. Aloitin avausnumeroksi sovitun Luotathan?-biisin intron ja hengitin syvään. Yleisö rauhoittui kuuntelemaan rauhallista aloitusbiisiä.

Kun Luotathan? saapui viimeisille tahdeille aloitin toisena biisinä olleen alkuaikojen klassikon Katuvalojen välkkeen miltei suoraan sen perään. Oli upeaa katsoa kuinka hiljaa kuunnellut yleisö räjähti kappaleen introssa kollektiivisesti pomppimaan.

Alkukeikka meni onnellisessa hurmoksessa. Tuntui hassulta ajatella aina välillä biisin alkaessa, että tämä on nyt sitten toistaiseksi viimeinen kerta kun soitan tätä. Osa kappaleista on ollut mukana koko 12 vuoden ajan ja niitä on tullut soittaneeksi satoja kertoja.

Samaa tuntui miettivän yleisö. En muista Mansikkakauden kertosäkeen ”Tartu kii” -huutojen tulleen yleisöstä koskaan niin lujalla äänenpaineella.

Korjaamo_21102017_TomiPalsa_A.jpg
Kuva: Tomi Palsa

Megaman II:n jälkeen Klaus asteli lavalta pois ja aloitin ensimmäisen soolonumeroni, Tilkkutäkin alla -biisin. Kylmät väreet menivät jälleen läpi kehon, kun lauloin biisiä ja kuulin yleisön laulavan mukana. Viimeisissä kertosäkeissä lopetin soittamisen ja lauloin mikrofonin ohi yhdessä yleisön kanssa. Biisin jälkeen kumarsin syvään, halasin lavan viereen saapunutta Klausia ja päästin hänet jatkamaan omaa soolobiisiään.

Kuuntelin takahuoneen oven läpi Klausin aloittamaa Morrissey-biisiä, avasin vesipullon ja hengitin syvään. Kuivasin alkukeikan hiet, vaihdoin toisen vaatekerran päälleni ja päätin mennä kuuntelemaan loppubiisin yleisön sekaan. Katselin yleisöä, joka lauloi mukana hymyssä suin ja aloin hymyillä itsekin ajatellessani miten mahtavaa tämä kaikki on ollut ja kuinka kiitollinen tästä kaikesta olen.

Palasin lavalle Klausin lopetettua biisinsä. Jatkoimme harvemmin soitetulla Niinivaara Express -levyn Linnut-slovarilla. Kappaleen päätyttyä iskin PSR-7:n tutun kompin käyntiin ja kysyin yleisöltä tietävätkö he, mikä on Niinivaaran postinumero. Vastaus tuli kovaäänisesti. Aloitin biisin introriffin ja katsoin hymyillen kuinka ihmiset hyppivät tasajalkaa.

80200:aa seurasi liuta keikkahittejämme: Eka kerta, Play, Salamaponi. Setin aivan viimeisenä kappaleena soitimme Nöpönenän, jonka toisen säkeistön esitimme yleisöstä käsin, heidän salin keskelle raivaamansa ympyrän keskeltä.

Korjaamo_21102017_TomiPalsa_B.jpg
Kuva: Tomi Palsa

Takahuoneeseen hikeä kuivaamaan ja kuuntelemaan kuinka yleisö vaati lisää. Olimme varautuneet encoreihin huolella, settilistaan oli merkattu ylimääräiseksi kymmenkunta biisiä.

Aloitin encoret erikoisnumerolla, Oletteko te tosissanne? -levyn Tervetuloa-biisillä, joka on omistettu keväällä 2010 lähipiiriini syntyneille lapsille ja näiden vanhemmille. Olen esittänyt kappaletta aiemmin ainoastaan kaksissa nimenantojuhlissa kesällä 2010. Herkkä kappale tuntui sopivalta erityislaatuiselle keikalle ja vastaanotosta päätellen myös yleisö oli sitä mieltä.

Tervetuloa-biisin jälkeen taas riehakkaampiin tunnelmiin: Turpa kiinni, Mozart! Illan ainoana lainabiisinä puolestaan kuultiin Aqua-käännöksemme Action Man. Klaus esitti myös vielä yhden soolobiisin tokassa encoresetissä, kuuntelin Sydämeni jäi sovituskoppiin -biisin jälleen yleisön joukosta, yhteisestä hikisestä tunnelmasta nautiskellen.

Olimme soittaneet jo reilusti yli kaksi tuntia, mutta ei tuntunut siltä että haluaisi lopettaa ja yleisöllä oli selvästi sama olo. Päätimme lisätä spontaanisti viimeisten encoreiden joukkoon vielä ensimmäisen levyn avausbiisin En voi unohtaa.

Vaikka encoreita reilusti olikin, oli lopulta aika illan viimeisen kappaleen. Olimme keskustelleet jo aiemmin siitä, että aivan viimeisen kappaleen tulee olla tarkoin valittu ja olimme päätyneet siihen että Suudelmia Suvikadulla on osuvin. Paitsi että se sisältää ajatuksen jatkuvuudesta (”ei aikamme oo ohi vielä”), on se myös kuvaus Niinivaaran kaupunginosasta juuri niinä aikoina kun yhtyettämme kyseisessä kaupunginosassa perustettiin.

Tuntui että halusin sanoa jotain yleisölle ennen viimeistä biisiä, vaikka liikutus meinasi kasvaa siihen pisteeseen ettei oikein pysty puhumaan mitään. En muista tarkkaan mitä sanoin mutta muistelen, että kerroin olevani suunnattoman kiitollinen siitä kaikesta mitä on vuosien varrella saanut kokea ja totesin Ukkosmaine-yleisön olevan aivan omaa luokkaansa: keikoillamme on vallinnut aina rakkauden, rauhan ja suvaitsevaisuuden ilmapiiri.

Aloitin vikan biisin kitarariffin ja yritin hengittää sisään yleisöä ja iltaa niin paljon kuin mahdollista. Kaikki lauloivat kappaletta mukana säkeistöjä myöten. Viimeiseen kertosäkeeseen tultaessa laitoin kitaran sivuun, kiedoin käteni Klausin ympärille ja lauloin yleisön kanssa niin kovaa kuin keuhkoista lähti.

Biisin jälkeen kumarsimme syvään. Katsoin kumartaessani kuinka hiki valui kasvoiltani noroina lavalle.

Korjaamo21102017_RiikkaVaahtera.JPG
Kuva: Riikka Vaahtera

Aplodeista ei tullut loppua. Näytin miksaajalle merkin laittaa loppunauha soimaan. Ehdotuksestani loppunauhaksi oli valikoitunut Johnny Cashin versio biisistä We’ll Meet Again. Kappaleen toiveikas tunnelma tuntui sopivalta myös keikan loppuun. Pysyimme lavalla vielä pitkään biisin soidessa, kättelimme eturiviä, taputimme yleisöllemme ja kumarsimme vielä muutaman kerran.

Sitten astuimme yhdessä takahuonekäytävään ja lysähdimme istumaan lattialle voipuneina. Klaus poksautti auki kuohuviinipullon takahuoneen jääkaapista ja kaatoi molemmille lasit. Skoolasimme. Takahuoneen oven läpi kuului, kuinka yleisö lauloi mukana We’ll Meet Againin viimeistä kertosäettä.

Korjaamobiisilista.jpg
Keikan biisilista sisälsi yhteensä 32 laulua, listasta puuttuva En voi unohtaa lisättiin mukaan lennosta.

Mitä nyt?

Kun on sisällä jonkin asian tekemisessä, ei tule liiemmin vilkuiltua taustapeileihin tai mietittyä muuten jo tehtyjä asioita. Nyt kun yhtye on toistaiseksi voimassa olevalla tauolla, niin ehkä on kuitenkin sopiva hetki istahtaa vertauskuvainnollisesti keinutuoliin takkatulen ääreen ja miettiä mitä on tullut tehtyä viimeisen 12 vuoden aikana.

Kuten historiamme tuntevat tietävät, Ukkosmaineen ensimmäinen keikka oli helmikuussa 2004. Siitä eteenpäin yhtye on tehnyt muun muassa:

    Yli 300 keikkaa ympäri Suomea, joukossa esiintymisiä isoilla festivaaleilla, loppuunmyydyillä klubeilla ja toisaalta hyvin pienimuotoisissa yksityistilaisuuksissa ynnä muissa erikoisissa ympäristöissä. Suomen lisäksi joukkoon mahtui myös pari ulkomaan keikkaa Virossa ja Saksassa.

    Kuusi studioalbumia, yksi levyiltä ylijääneistä kappaleista koostettu kokoelma, yksi ep, lukuisia singlejä ja reilu puolenkymmentä musiikkivideota. Levytettyjä kappaleita kaikkinensa yhteensä 82 (mukaan laskettu levyillä olevien biisien lisäksi myös ainoastaan netissä julkaistu Talvikruunuprinsessa sekä Levykauppa Äxän kokoelmaa varten tehty Herhiläinen).

    Yhtyeen kymmenvuotisen historian niputtaneen Salamaponin selässä -kirjan, joka keräsi ilmestyessään laajasti myönteistä palautetta ja huomiota.

Erityisesti levytettyjen kappaleiden ja toisaalta myös julkaisujen määrä häkellyttää itseäni. Olemme tehneet koko ajan uutta, vaikka välillä levytystauot ovatkin venähtäneet useamman vuoden mittaiseksi.

Painotuotteet.jpg
Tuotanto. Kuvassa ylävasemmalla myös alkuperäiset, vuosia sitten loppuunmyydyt omakustannelevyt.

Erityisen ylpeä olen siitä, että ennen tauolle jäämistämme julkaisimme levyn, josta olen ainakin itse hyvin ylpeä. Ihan ok! tehtiin vähemmällä aikataulujen rönsyilemisellä kuin muut 2010-luvun julkaisut ja sen toteutuksessa osattiin olla oikealla tavalla miettimättä liikaa ja edetä ideoiden ehdoilla. Olen myös ylpeä siitä, että levyn teksteissä käsitellään useita sellaisia asioita, joista koen tarpeelliseksi puhua: esimerkiksi Harmaasta hassuuteen ja Värit palaa -kappaleiden kuvaama parisuhteissa tapahtuva henkinen gaslighting-väkivalta.

Ylipäätään olen ylpeä siitä, että teimme kaiken 12 vuoden aikana täysin omalla tavallamme, suostumatta muiden ehdottelemiin myönnytyksiin. Tällä tavalla varmasti suljimme varmasti monessa kohdassa ovet suurempaan suosioon mutta toisaalta säilytimme tekemisen mielekkäänä ja hauskana. Keikoille lähteminen ei ole koskaan vituttanut.

Mitä nyt siis tapahtuu? No, yhtye on tauolla mutta esimerkiksi nämä kotisivut jatkavat olemassaoloaan, tosin päivityksiä tänne ei varmastikaan tämän tekstin jälkeen ole luvassa. Vieraskirja on suljettu mutta verkkokauppa toimii edelleen niin kauan kuin myyntiartikkeleita on vielä jäljellä: levyistä ja t-paidoista ei ole tauon aikana tulossa lisäkappaleita joten jäljellä olevat myytävät ovat toistaiseksi viimeisiä. Facebook-sivumme jatkaa myös olemassaoloaan.

Itsestäni on jotenkin kiehtovaa ajatella, ettei ole enää omissa käsissä jäävätkö laulumme elämään. Soitetaanko biisejämme vielä esimerkiksi kotibileissä, toivotaanko niitä radioissa tai diskoissa, lauletaanko niitä mukana automatkoilla. Sitä ei voi tietää, eikä siihen voi itse vaikuttaa.

Musiikin elämään jäämiseen liittyy myös kappaleidemme versiointi, mihin suhtaudun itse erityisen positiivisesti. Tai no, uskon että varmasti suurin osa musiikintekijöistä kokee varmasti olonsa imarrelluksi jos joku heidän teoksiaan versioi. Viime vuodenkin aikana vastaan tuli joitain Ukkosmaine-versiointeja: Yari esitti Luotathan?-biisiä Jättömaafestivaalin soundcheckissä, Pyyhe kenttään…not! -biisistä tuli metallicover. Itselleni kaikkein rakkain Ukkosmaine-versiointi on Niinivaaran lukion viimeiseksi jääneen lukuvuoden (2014–2015) päätteeksi julkaistun Lauluja Niikalta -levyn avausraita Suudelmia Suvikadulla.

Kerrattakoon ja kerrottakoon siis myös tässä, että mikäli haluatte biisejämme soittaa itse, niin se on erittäin suotavaa. Keikoilla esittämiseen ei erillistä lupaa tarvitse hakea (julkisissa tilaisuuksissa on toki suotavaa tehdä Teostolle esitysilmoitus – ilmoituksen tekeminen on esiintyjälle ilmaista, keikkapaikka tilittää sitten meille tekijöille esityskorvaukset eteenpäin), levyttämiseen on paikallaan kysyä lupa jota voi tiedustella sähköpostitse.

Oma musiikintekoni luonnollisestikin jatkuu, sekä aikuisyleisölle että lapsille. Näillä näkymin olen myös julkaisemassa uutta musiikkia tämän vuoden aikana. Jos tekemisistäni on kiinnostunut, niin voi seurata kotisivujani ja/tai käydä tykkäämässä Facebook-sivuistani.

Kiitos vielä kerran kaikille kaikista niistä vuosista, jotka olette mukanamme olleet! On ollut etuoikeus soittaa sellaiselle yleisölle, mikä te olette olleet. Tuokoon tulevaisuus meille kaikille paljon hyviä asioita.

Rauhaa ja rakkautta,

Ville Karttunen
(artisti, joka tunnettiin vuosina 2004-2016 myös nimellä Wilhelm Meister)

Korjaamo_21102017_TomiPalsa_C.jpg
Kuva: Tomi Palsa