Salamablogi

2. luukku: Satunnaisia keskusteluja, osa 2

02.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Toinen luukku auki! Jatketaanpa eilisen päivän teemalla, eli tänään joulukalenterista aukeaa toinen kirjasta pois jäänyt ”Satunnaisia keskusteluja” -dialogin pätkä.

Tämä keskustelu jäi pois lähinnä sen takia, että se oli vuosilukukappaleiden alkuun hieman liian pitkä ja jankkaava. Samalla tämä ei myöskään ollut niin ytimekkään absurdi kuin kirjaan päätyneet dialogit.

Tästä kuitenkin välittynee se, miten turhauttavaa tällaisten keskustelujen käyminen voi artistin näkökulmasta olla. Välillä täytyy laskea rauhallisesti kymmeneen tai pidemmälle. Erityisen tympeää tällaisia keskusteluja on tietenkin käydä hyvän keikan jälkeisessä endorfiinitulvassa. Onneksi suurin osa keikoillamme käyvistä ihmisistä on fiksua ja kohteliasta väkeä, jonka kanssa vaihtaa keikan jälkeen mielellään sanasen.

-Wilhelm

Vakiopaine, Jyväskylä
30.4.2013
Noin puoli tuntia keikan päättymisen jälkeen

Hahmot:

- Naishenkilö, joka esittäytyy teatteriohjaajaksi
- Wilhelm Meister, diskotähti

Nainen: Eikö tunnu tylsältä olla täällä aina joka vuosi?

Wilhelm: Ei, kyllähän kaikki keikat ovat aina erilaisia vaikka ne olisivat samassa paikassa.

N: Mutta kyllähän teidän keikat on aina samanlaisia.

W: No eihän ne kyllä ole.

N: No mikä tässä oli erilaista vaikka siihen kun olitte täällä ekaa kertaa?

W: Aika monikin asia, siihen vuoteen 2005 verrattuna ollaan ensinnäkin kehitytty aika monilla tavoilla.

N: (nauraa) Eihän teidän bändi kehity!

W: No kyllähän se kehittyy.

N: Miten muka?

W: No, huomaahan sen vaikka jo ihan siitä kun kuuntelee meidän levyjä.


N: Teidän kaikki levythän on samanlaisia!

W: No eihän ne kyllä ole.

N: On ne, ihan samalta ne kuulostaa!

W: Oletko kuullut uuden levymme? Tiedätkö edes sen nimen?

N: Ei mulla oo sitä, mulla on vaan se yks kun nehän on aina ihan samanlaista!

Joulukalenteri auki, vuoden viimeinen keikka Niinivaaralla

01.12.2014 (Uutiset)

Ukkosmaineen perinteeksi muodostunut joulukalenteri aukeaa jälleen joulukuussa päivittäin yhtyeen kotisivujen blogissa. Tänä vuonna kalenterilla on erityinen teema: luukkujen sisältö liittyy keväällä ilmestyneeseen Salamaponin selässä -kirjaan. Joulukalenterissa tullaan julkaisemaan muun muassa kirjasta editointivaiheessa pois jääneitä tekstikappaleita, valokuvia sekä myöskin itse kirjan tekoprosessiin liittyviä juttuja.

Salamaponin selässä -kirjan hinta on joulukalenterin teeman kunniaksi alennettu Salama-shopissa. Kun kirjan tilaa ennen joulua, sen saa 15 eurolla (sisältäen postikulut) yhtyeen nimikirjoituksilla varustettuna. Salama-shopissa on alennuksessa myös hajakokoja mallistosta poistuvista paitamalleista. Klikkaa itsesi verkkokauppaan tästä.

Ukkosmaine soittaa vuoden viimeisen julkisen keikkansa kymmenvuotisjuhlavuoteen sopivasti yhtyeen synnyinseudulla Niinivaaralla. Keikkavuosi 2014 päättyy Ravintola Kolumbukseen, jossa Ukkosmaine soittaa perjantaina 12.12. Luvassa on ainutlaatuinen ja yllätyksellinen keikka, joten paikalle kannattaa ehdottomasti saapua. Ennakkolippuja (8 €) Kolumbuksen keikalle myy Levy-Eskot.

1. luukku: Satunnaisia keskusteluja, osa 1

(Sekalaista, Joulukalenteri)

Tervetuloa jälleen Ukkosmaineen perinteisen joulukalenterin pariin! Tänä vuonna joulukalenterilla on erillinen teema, se nimittäin liittyy keväällä ilmestyneeseen Salamaponin selässä -kirjaan. Joulukalenterissa tullaan julkaisemaan muun muassa kirjasta editointivaiheessa pois jääneitä tekstikappaleita, valokuvia sekä myöskin itse kirjan tekoprosessiin liittyviä juttuja. Joulukalenterin voi siis ajatella olevan kirjalle samanlainen ”ekstrat”-osio kuin vaikkapa dvd-boksien vastaavien.

Koska teema on tämä ja koska Salamaponin selässä -kirja on mitä parhainta joululahja-ainesta, päätimme laittaa kirjan alennukseen: kun kirjan tilaa ennen joulua, sen saa 15 eurolla (sisältäen postikulut) yhtyeen nimikirjoituksilla varustettuna. Tilaaminen onnistuu Kauppa-sivulla.

Mutta sitten itse ensimmäisen luukun pariin! Aloitetaan tänään pois jääneellä dialogin pätkällä. Alun perin oli tarkoitus, että keskustelupätkät olisi julkaistu “Satunnaisia keskusteluja” -otsikoiden alla satunnaisissa paikoissa mutta kirjan kokonaisuuden hahmottuessa totesin, että parhaiten tällaiset toimivat vuosilukukappaleiden alkuun laitettaessa ja ilman erillistä otsikkoa.

Sain idean dialogeihin Radiopuhelimet-kirjan (Juha Hurme & Radiopuhelimet, Like 2005) “Ennen keikkaa - Keikka - Keikan jälkeen” -kappaleesta, jossa yhtyeen keikkapäivä käydään tehokkaasti läpi hyvin arkirealististen dialogien kautta ja rakennetaan hieno kuva suomalaisen marginaalibändin keikkailun arjesta. Sivumennen sanottakoon, että Radiopuhelimet-kirja on mielestäni yksi parhaista suomalaisista bändikirjoista ja ylipäätään suosikkikirjojani.

Ukkosmaine-kirjasta tämä jäi pois siksi, ettei sille ollut oikein sopivaa paikkaa ja muut dialogit olivat oikeastaan hauskempia. Tämä dialogi antanee kuitenkin omalta osaltaan vähän kuvaa siitä, millaista glamouria takahuoneolosuhteissa parhaimmillaan on. Yleensä siellä ei onneksi ole satunnaista porukkaa hengailemassa. Lisäksi on mainittava, että Telakan takahuoneessa on normaalisti rauhallista, kyseinen ilta oli erikoistapaus ja baarin henkilökuntakin oli helisemässä dialogissa mainitun äijäporukan kanssa.

-Wilhelm

Telakka, Tampere
13.6.2013
Yläkerran takahuone, noin kymmenen minuuttia ennen keikkaa

Hahmot:

- Iso ryhmä baarissa syntymäpäiviään viettävän henkilön päihtyneitä kavereita, jotka ovat saunoneet Telakan takahuoneen saunassa koko illan. Niin sanottu äijäporukka.
- Wilhelm Meister, diskotähti

Wilhelm: Anteeksi, voisittekohan vähän väistää että saisin keikkavaatteeni sieltä nurkasta.

Äijäporukan edustaja: Mihin sä niitä just nyt tarviit?

W: No, keikka alkaa tuolla alakerrassa ihan kohta. Olisinko voinut saada vähän tilaa, että mahtuisin vaihtamaan nämä housut.

Ä: Voi vittu mikä diiva!

Kevään ja alkukesän 10-vuotiskeikat (30.4.-7.6)

25.06.2014 (Keikkapäiväkirjat)

Keskiviikko 30.4.
Dipoli, Espoo

Kevään kymmenvuotiskeikkojen virallinen avaus osui vappuaatoksi, joka oli samalla Salamaponin selässä -kirjan julkistamispäivä. Juhlistin tapausta raahaamalla aamupäivän lautalla Tallinnasta Helsinkiin matkatessani mukana 15 kiloa kirjoja. Toki tarjosin myös itselleni mitalikahvit laivan kahviossa.

Askeettisista juhlapuitteista huolimatta tunnelma oli hyvä. Kirjan ennakkomyynti oli mennyt yli odotusten ja julkaisuun liittyneet työt olivat vahvasti voiton puolella. Edelliset viikot olivat olleet aikamoisen täysiä kirjojen postittelemisen (sekä ennakkotilaajille että medioille), tiedotteiden kirjoittamisen ja kaiken muun asiaan liittyvän ohella, mutta nyt kirja oli virallisestikin julkaistu ja ihmisten luettavissa. Ensimmäiset saadut lukijapalautteet vahvistivat käsitystä siitä, että kirjasta välittyi niitä asioita, joiden toivoinkin sieltä nousevan esille.

Yli puolen vuoden keikkatauon päättymiseen pystyi suhtautumaan melko levollisin mielin, sillä olimme treenanneet etukäteen hyvin ja ottaneet lisäksi tuntumaa live-meininkeihin soittamalla muutaman yksityiskeikan.

Suuntasin satamasta suoraan Klausin luokse. Tarkoituksena oli katsoa läpi vielä muutama illan keikalla esitettävä biisi. Niissä ei ilmennyt ongelmia, joten Klaus lähti hakemaan laina-autoa ja minä jäin laittamaan kalustoani keikkakuntoon. Päivitin hieman soolokeyboardin pedaalilautaa, lisäksi raivasin tarvikesalkustani pois turhia objekteja ja merkkasin kaikki omat piuhani. Tuli välittömästi jämäkkä olo. Klaus palasi auton kanssa. Pakkasimme kamat kyytiin ja suuntasimme Espooseen soundcheckiin, joka oli sovittu viideksi.

Eräs miespuolinen, usein pääkaupunkiseudun keikoilla käynyt kuuntelijamme oli ottanut etukäteen yhteyttä ja kysynyt, voisiko tuoda meille soundcheckiin yhtyeellemme kymmenvuotislahjan. Meillä ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan ja niinpä herra asteli soundcheckiin pitkulainen vaaleanpunaiseen paperiin kääritty paketti mukanaan.

Paketti oli niin erikoisen muotoinen, ettei yhtään osannut arvata mitä siellä olisi. Veikkasin itse jotain erikoisiin kehyksiin upotettua valokuvaa. Yllätys oli melkoinen, kun lahjapaperin alta paljastui Yamaha PSR-7 -kosketinsoitin: siis tuo samainen instrumentti, jonka ympärille yhtyeemme aikanaan 10 vuotta sitten perustettiin! Eikä siinä vielä kaikki, soitin oli nimittäin täysin iskemättömässä kunnossa, ei naarmun naarmua. ”Ajattelin, että tämä menee teillä parhaaseen mahdolliseen käyttöön”, totesi lahjanantaja hymyillen.

10v_psr7.JPG
Kymmenvuotislahja.

Olo oli melkoisen sanaton, huikea lahja! Hienointa oli se, että keikkakäytössä pitkään olleen aiemman kosketinsoittimeni napit olivat kuluneet sen verran, etteivät ne reagoineet enää yhtä jämäkästi. Otin uuden soittimen käyttöön saman tien soundcheckiin ja huomasin välittömästi eron, rumpufillit lähtivät soittimesta kevyillä hipaisuilla. Mahtavaa!

Soundcheck saatiin tehtyä aikataulun mukaisesti. Kamat lavan sivuun pois toisen bändin tieltä ja syömään. Valitsin ruokalistala vuohenjuustoburgerin. Ruokailun jälkeen ajoimme takaisin Helsinkiin, sillä keikka alkaisi vasta puoli yhdeltä yöllä. Klaus meni työhuoneelleen, minä pikkusiskoa moikkaamaan.

Puoli yhdentoista aikoihin takaisin Espooseen. Parin harhakäännöksen myötä jouduimme ajamaan ydinkeskustan halki. Vappuaattoyönä tuohon aikaan autoilukokemus ei ollut mitenkään erityisen miellyttävä. Selvisimme kuitenkin ja pääsimme takaisin keikkapaikalle.

Takahuoneessa keikkavaatteet päälle, biisilista valmiiksi ja sitten lavan viereen valmistautumaan. Jännitys hiipi sisuksiin koko ajan vahvempana. Järjestäjä kertoi, että Dipolin vappubileiden liput oli loppuunmyyty, paikalla oli siis noin parituhatta ihmistä. Toki suurin osa oli tietenkin paikalla itse bileiden, ei bändin takia, mutta potentiaalista yleisöä olisi joka tapauksessa. Keikkasali näytti lavan sivusta kurkattuna aika lailla täydeltä.

Kello löi puoli yksi, miksaaja laittoi junankuulutusintron soimaan salin puolella. Punnerruksia lavan sivustassa, nopea halaus ja sitten lavalle. Yleisöä oli hiton paljon ja meteli yltyi järkyttävän kovaksi kävellessämme lavalle. Aloitimme keikan ensimmäisen levyn En voi unohtaa sua -biisillä. Ihmiset hyppivät, tanssivat ja lauloivat mukana sen minkä lähtee.

Tuntui kertakaikkisen hyvältä olla taas lavalla bändimme kanssa. Lämmittelynä soitetut yksityiskeikat olivat olleet kuitenkin tähän verrattuna melko pienimuotoisia ja intiimejä. Meillä ei kuitenkaan selvästi ollut ongelmia ottaa isompaa yleisöä haltuun. Klaus sinkoili edestakaisin ympäri lavaa ja hallitsi väkeä täysin suvereenisti. Ison lavan valoshow oli myös erityisen hieno, joskin lavan taakse rakennettu spottiseinämä lämmitti melkoisesti. Hiki valui noroina.

10v_dipoli.jpg
Teekkariyleisön edessä. (Kuva: Miikka Ijäs)

Jossain vaiheessa lavalle juoksi pari tyyppiä, jotka eivät onneksi kuitenkaan olleet liikkeellä rähinämielessä vaan halusivat ainoastaan tanssia hetken lavalla. Järjestysmies kävi noukkimassa kaverit takaisin yleisöön ja hyvä niin, lava on kuitenkin artistin omaa aluetta. Nöpönenän aikana astelimme tosin itse mellakka-aidan yli esittämään biisin yleisön keskelle.

Varsinainen setti oli ohi nopeasti, vikana biisinä soitimme ainoan setissä olleen lainakappaleemme Action Manin (käännöksemme Aquan Barbie Girl -biisistä). Yleisö vaati kovaäänisesti encoret ja annoimme ne mieluusti.

Vikan encore-biisin (Eka kerta) ollessa käynnissä kaikki ison salin valot syttyivät. Ihmettelin näkyä hetken, kunnes tajusin että kyseessä oli valomerkki. Valot eivät kuitenkaan sammuneet vaan jäivät päälle. Niinpä soitimme biisin loppuun täydessä salivalaistuksessa. Kiittelimme yleisömme hieman hämmennyksissämme. Lisääkään ei uskaltanut enää soittaa, sillä bileet olivat ilmiselvästi ohi.

Heti keikan jälkeen järjestäjä tuli pahoittelemaan tökeröä lopetusta, joka ei johtunut heistä vaan Dipolin henkilökunnasta joka oli ollut sitä mieltä että valot pidetään päällä vaikka bändin keikka on vielä kesken. Itse ei osannut asiasta olla sen kummemmin pahastunut, vaan sen kuittasi lähinnä huvituksella.

Astelimme suoraan lavalta hengaamaan hetkeksi paitatiskille ja moikkaamaan ihmisiä. Muutamat yhteiskuvat ehdittiin ottaa, mutta yleisöä alettiin jo raivata ulos ovista. Keikkasalin oviakin alettiin lukita, pääsimme juuri viime hetkellä takaisin saliin.

Näky oli jotenkin hämmentävä. Kello oli varttia vaille kaksi aamuyöllä. Viisitoista minuuttia sitten sali oli ollut täynnä musiikkia ja energiaa, nyt se oli tyhjä ja lavakädet pakkasivat mellakka-aidan pätkiä kasaan. Aloin itsekin purkaa kamojani ja mietin, että onhan tässä taas aika vahvoja kontrasteja.

Kamat pakettiin, roudaus, kiitokset teknikoille ja autolla takaisin Helsinkiin, jossa yöpaikkana toimi Klausin sohva. Yksi olut autossa pelkääjän paikalla ja toinen perillä. Vappuaaton juhlinta oli siinä. Uni tuli noin kello puoli viisi.

Torstai 1.5.
Henry’s Pub, Kuopio

Herätyskello herätti Klausin sohvalta kello 11. Kuopiossa pitäisi olla viiden maissa ja edessä oli pitkä ajomatka, joten oli syytä lähteä liikkeelle ajoissa. Pikaiset aamukahvit ja autoon, joka oli onneksi eilisen jäljiltä valmiiksi pakattuna.

Ajomatka oli pitkä ja keli harmaa. Mukavaa oli silti, kerroimme juttuja ja kuuntelimme musaa. Ajoin Juvalle asti, jossa vaihdoimme kuskia. Elin rock-dekadenssia ja ostin pieneltä huoltoasemalta pullon omenalimonadia sekä minttu-puffetin. ”Kai sinä maksat nämä käteisellä?”, kysyi huoltoaseman tiskin takana ollut mies huolestuneena. Huoltoaseman kassakone oli kuulemma mennyt vappuaattona rikki.

Tiskillä oli läjä kuitteja ja pieniä kolikoita summittaisissa läjissä. Mies yritti kuumeisesti laskea paljonko ostokseni maksavat ja paljonko viiden euron setelistä annetaan takaisin. Kesken haastavan laskutoimituksen ajatus harhautui: ”kympinhän sinä annoit?” Olin rehellinen, totesin antaneeni vitosen ja kerroin paljonko minun laskupääni mukaan tulisi antaa takaisin. Mies laski vaivalloisesti eri kolikkokasoista sopivan summan ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Olimme perillä Kuopiossa sopivaan aikaan. Miksaaja tuli vastaan takaovella ja kehotti meitä menemään syömään sillä välin kun hän laittaa meille lavan valmiiksi. Tämä kävi hyvin, sillä emme olleet koko päivänä syöneet muuta kuin kevyen aamiaisen. Introssa tilasin vuohenjuusto-punajuuririsoton. Vuohenjuustopohjainen ateria kahtena perättäisenä päivänä, hyvä.

10v_kuopio.JPG
Kuopion Intro tarjoaa yhdet Suomen parhaista bändiruokailuista.

Ruokailun jälkeen kulman ympäri Henkkaan ja soundcheckiä tekemään. Hommat hoituivat ongelmitta ja suuntasimme hotellille lepäilemään. Keikkaan oli aikaa kolmisen tuntia.

Klaus jäi torkkumaan huoneeseen, minä menin hotellin saunaan. Vappupäivän johdosta olimme ilmeisesti ainoat asiakkaat koko hotellissa, joten sain saunoa rauhassa. Edellisen päivän kirjojen kantamisesta ja keikasta kipeytyneet lihakset saivat vähän palautua lämmössä. Löylyjen jälkeen ehti vielä torkkumaan huoneeseen vajaan tunnin ajaksi.

Lähdimme keikkapaikalle vajaata tuntia ennen keikkaa. Olo oli väsymyksen takia jotenkin hieman holtiton. Ei tuntunut yhtään siltä, että kohta olisi menossa keikalle. Keikkapaikalla oli jo jonkin verran väkeä sinne saapuessamme, joten tyhjille seinille ei tarvitsisi soittaa.

Kuten yleensäkin, olo terävöityi juuri ennen keikkaa. Jännitys hiipi kehoon ja herätti horroksesta valppaustilaan. Miksaaja laittoi ennalta sovittuun aikaan intronauhan soimaan. Punnerruksia lavan takana sijaitsevassa käytävässä, halaus ja lavalle.

Yleisöä oli paikalla mukavasti ja meidät otettiin vastaan saman tien suurella lämmöllä. Avausbiisinä oli jälleen En voi unohtaa sua, josta siirryttiin suoralla leikkauksella Tänä yönä -kappaleeseen. Bändimme ensimmäiset biisit ikinä, sopivat avausnumerot kymmenvuotiskeikoille siis.

Keikka eteni hyvätunnelmaisena. Edellisen päivän Espoon keikkaan verrattuna tunnelma oli paljon intiimimpi, sillä yleisö oli konkreettisesti lähempänä ja helpommin lähestyttävissä kuin tuhatpäinen väkijoukko. Ja tämä ei ollut arvottava kommentti, molemmille esiintyminen on omalla tavallaan nautittavaa.

Välispiikit olivat poikkeuksellisen hyviä. Spontaania vuoropuhelua. Klaus sai minut repeämään pari kertaa aika totaalisesti omilla kommenteillaan. Lavakuuluvuus oli kohdallaan ja soittaminen oli kertakaikkisen mukavaa. Yleisö oli pelkkää hymyä alusta loppuun.

Meidät taputettiin encoreille kahdesti. Aivan viimeisinä biiseinä soitimme Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -biisiparin. Diptyykin, kuten teoskokonaisuutta nykyisin hienostuneesti nimitämme.

Keikan päätyttyä kamat kasaan ja hetki hengailua ihmisten kanssa salin puolella. On hauskaa, että keikkojen jälkeen pääsee tutustumaan oikeasti mukaviin ihmisiin. Ylihumalaiset änkyttäjät ovat meidän keikoillamme selvässä marginaalissa.

Muutamien paita- ja levykauppojen jälkeen roudaus autoon ystävällisten kuopiolaisten avustuksella. Sen jälkeen hotellille nukkumaan, uni tuli noin neljän aikoihin.

Perjantai 2.5.
Vakiopaine, Jyväskylä

Herätyskello soi yhdeksältä. Jyväskylään ei ollut kiire lähteä, mutta hotelliaamiainen loppuisi kymmeneltä ja kuten hyvin tiedetään, vain hullu jättää hotelliaamiaisen syömättä. Hotelliaamiaisten ajat ovat kyllä selvää syrjintää meitä yötyöläisiä kohtaan. Yövuorossa olevat tulisi huomioida tasapuolisesti hotellin aikatauluissa. Erinomainen vaihtoehto olisi toinen kattaus, joka alkaisi vaikka 10:30 ja jatkuisi puolille päivin. Sitten voisi nukkua maksimaalisen pitkään ja luovuttaa huoneen heti syötyään. Montako bändiä Suomessa yöpyy vuoden aikana eri hotelleissa? Lähtisivätköhän kaikki mukaan, jos asian puolesta perustettaisiin jokin kansalaisliike?

Söimme aamiaisen väsyneinä ja menimme kymmeneltä takaisin huoneeseen torkkumaan vielä toviksi. Lopulta ylös ja hetkeksi kaupungille pyörimään. Levykauppa Äxästä tarttui mukaan matkalevyjä, Klausille Kentin ja minulle Insomniumin uutuuslevy. Suuntasimme Jyväskylään puolenpäivän aikoihin.

Perillä kolmen maissa. Vakiopaineessa oli alkamassa taidenäyttelyn avajaiset, joten kannoimme kamamme sisälle ja suuntasimme syömään viereiseen Mariaan. Päivän ruokavalintana oli lohipasta. Tässä yhteydessä on huomautettava, että ennen meidän keikkojamme syöminen tulee ajoittaa mieluusti noin neljän tunnin päähän keikasta, sillä keikka on verrattavissa reippaaseen urheilusuoritukseen. Samasta syystä ruokailussa kannatta suosia hiilihydraattipitoisia annoksia.

Klaus jäi Mariaan puhumaan puhelua, minä palasin Vakiopaineeseen. Ilokseni ja yllätyksekseni näyttelyn avajaisissa soittava bändi oli Nyrkkikyllikit, jonka solisti on ystäväni. Vielä suuremmaksi riemuksi bändi soitti yllättäen settinsä loppupuolella coverin meidän Pitäiskö sunkin jo -biisistämme. Mainio versio muuten!

Nyrkkikyllikkien keikan jälkeen meidän kamamme lavalle, tai siis lattiamatolle joka markkeerasi lavaa. Soundcheck oli jälleen hoidettu rivakasti ja siirryimme odottelemaan keikkaa. Ennakkolippuja oli myyty ainoastaan parikymmentä, mikä oli melkoinen tiputus viime vuosiin. Keikkaa edeltänyt vappu näytti vaikuttavan melkoisesti opiskelijakaupungissa. Viime vuosina olimme soittaneet Vakiopaineessa useita loppuunmyytyjä keikkoja, nytkö se loppuisi?

Ei ollut kuitenkaan hermostunut olo, soittaisimme niille jotka paikan päälle tulisivat. Odottelimme jo iltaseitsemältä alkavaa keikkaa kaikessa rauhassa. Koska olimme soittaneet Vakiopaineessa perinteisesti aina vappuaattona, päätimme taivuttaa kalentereita hieman ja julistaa vappuaaton kyseiselle päivälle. Kävin ostamassa kaupasta parillakympillä ilmapalloja, paukkuserpentiiniä ja muuta asiaankuuluvaa. Koristelimme baarin vapputunnelmaiseksi.

10v_vappu.JPG
Vappua voi viettää myös pari päivää jäljessä.

Ilmapalloja baaritiskillä puhaltaessani ajauduin keskusteluun vieressä istuvan herrasmiehen kanssa. Hänellä oli niin komeat ja huolitellut viikset, etten malttanut olla kysäisemättä hänen käyttämäänsä viiksivahamerkkiä. Hän totesi valmistavansa vahansa itse ja antoi reseptivinkkejä mikäli olisin kiinnostunut kokeilemaan itse. Harvinainen, mutta oikein miellyttävä keskusteluaihe.

Keikan lähestyessä totesimme, että väkimäärä tosiaan näyttää jäävän aiempia vuosia vähäisemmäksi. Vetäydyimme takahuoneeseen varttia ennen keikkaa. Perinteiset valmistautumisrituaalit, punnerrukset, äänenavaus, halaus ja sitten lavalle.

Baari oli huomattavasti vajaampi kuin normaalisti, paikalla oli noin 40-50 ihmistä. Emme kuitenkaan miettineet yleisömäärää sen kummemmin, vaan polkaisimme keikan käyntiin En voi unohtaa sua / Tänä yönä -kaksikolla. Jo parin biisin jälkeen tunnelma oli kohdillaan ja ihmiset tanssivat ja lauloivat mukana.

Baarissa vallitsi mukavan rento ja intiimi tunnelma ja välispiikit venyivät taas lähestulkoon stand-upin puolelle. Klausin piilolinsseihin liittynyt spontaani vitsi tipautti sekä minut että yleisön. Lopulta yli puolitoistatuntiseksi venähtänyt keikka päättyi jälleen Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -diptyykkiin. Hyvä meininki!

Paikan toinen omistaja Matti kävi kiittämässä keikan jälkeen: ”mietin että mitenkähän tässä nyt käy kun väkeä on noin vähän, mut hitto näköjään te saatte tunnelman pystyyn vaikka tyhjästä!”

Keikan jälkeen julistimme vappuaaton alkaneeksi. Varhaisen soittoajan vuoksi kellokaan ei ollut vielä kuin vasta yhdeksän. Hauskinta oli, että vappusimulaatio tuntui täysin uskottavalta: baari oli täynnä ilmapalloja ja suurimmalla osalla keikan jälkeen baariin jääneistä ihmisistäkin oli serpentiiniä olkapäillä. Mukavaa. Keikan jälkeen juttelin keikkaa seuranneiden Jyväskylän yliopiston musiikkitieteen laitoksen tutkijoiden kanssa. He kehuivat keikan analyyttisesti maasta taivaisiin ja lupasivat lähettää seuraavalla viikolla virallisen sertifikaatin hyväksyntänsä merkiksi. Näin myös kävi ja saimme alkuviikosta postia.

10v_sertifikaatti3.jpg
Todistettua hyvyyttä.

Kymmenvuotiskeikkojen avaus oli onnistuneesti takana ja saattoi siirtyä odottelemaan seuraavana vuorossa olevaa kotikaupungin keikkaa.

Perjantai 16.5.
Levy-Eskot, Joensuu
Kerubi, Joensuu

Seisomme Klausin kanssa Kerubin lavalla satapäisen yleisön edessä ihmetellen seuraavaa settilistassa olevaa biisiä, jonka nimi vaikuttaa vieraalta. ”Onko meillä edes tämän nimistä biisiä?”, kysyn. ”Hyräilepä vähän miten tämä menee”, pyydän solistilta. Lavan takaa alkaa kuulua epämääräistä meteliä. Ilmenee, että siellä on tuttaviamme juopottelemassa. He astelevat estoitta lavalle. ”Ettekö muista omia biisejänne?”, tuttumme kysyvät kovaäänisesti pilkallisella äänensävyllä. Alkaa nolottaa, yleisö katselee omituista näytelmää kummissaan. Huomaan, että lavalla on kaksi valkoista flyygeliä. Niiden keskellä on pianoharmonikka. Mitä varten nuo olivatkaan lavalla, oliko sovittu joku vierailu? Pitikö minun opetella soittamaan harmonikkaa?

Herään hikisenä patjalta Helsingin Tapaninvainiosta. On torstai, Kerubin keikka on seuraavana päivänä. Katson puhelimen kelloa, se näyttää 4:30. Herätys soi puolentoista tunnin päästä, aamujuna Joensuuhun lähtee seitsemältä.

Edellä kuvatun keskiviikon ja torstain välisen yön painajaisen myötä tajusin viimein jännittäväni perjantaista Kerubin kymmenvuotiskeikkaa tavallista enemmän. Luvassa oli paljon erikoisuuksia, normaalia pidempi setti ja lisäksi päivällä oli paljon muutakin ohjelmaa. Käsissä oli sata erilaista lankaa aikataulujen ja muun suhteen. Siksi olin päättänyt mennä Joensuuhun jo keikkaa edeltävänä päivänä: ehtisi hoitamaan osan asioista jo etukäteen. Klaus tulisi perjantain aamujunalla.

Koska sain autokyydin asemalle, olin luvannut viedä koko soitin- ja paitamyyntiarsenaalimme junassa. Kantamista todella riitti, kamaläjän kanssa piti liikkua vähitellen eteenpäin. Kieltämättä tuli mieleen, että missä menee normaalin junamatkailun ja rahdin kuljettamisen raja.

Junamatka meni nopeasti, sillä matkaseurana oli nelivuotias kummipoikani. Luennoin hänelle opettavaisesti kamaläjäni vierellä siitä, että jos haaveilee isona muusikon töistä, täytyy tykätä kantamisesta. Hän nyökytteli ymmärtäväisenä.

10v_kamat.JPG
Kevyesti pakatut matkatavarat.

Joensuun asemalla sain ystävältä kyydin itselleni ja kamoilleni Kerubille. Kerubin ovella tajusin unohtaneeni toisen kosketinsoittimeni junaan. Nopeasti takaisin asemalle ja ehdin vielä hakea soittimen junasta joka oli vajaan kymmenen minuutin päästä lähdössä takaisin Helsinkiin. ”Tämä on niin pieni, että pääsi unohtumaan”, totesin raskasta kosketinsoitinlaukkua hattuhyllyltä nostaessani. Junassa istuneita vanhuksia nauratti.

Torstai vierähti toimeliaasti, säädin keikkaan liittyviä asioita, pidin treenit parin vierailijan kanssa, annoin paikallismedioille kaksi haastattelua kirjaan liittyen ja ehdin vielä illaksi Niinivaaran lukiolle katsomaan Jäiden lähtö -kevätnäytelmän viimeisen esityksen. Kokemus oli liikuttava, omat lukioajat ja tuolloiset teatteriprojektit palasivat elävinä mieleen. Hieno esitys kaikin puolin muutenkin.

Perjantaiaamuna olo oli pidempien yöunien jäljiltä hyvä, vaikka huomasin jännittäväni keikkaa jo aamukahvin äärellä. Harvinaista, yleensä jännitys iskee päälle vasta noin kymmenisen minuuttia ennen keikkaa. Erikoisilta oli selvästi tulossa.

Kerubille soundcheckiin kahdeksitoista. Paikalle saapuivat myös illan erikoisvieraamme, Heikki Marttila ja Miihkali Jaatinen, joiden kanssa oli tarkoitus tsekata yhdessä soitettavat biisit checkin yhteydessä. Laitoin omia kamojani pystyyn samalla, kun Klaus, Heikki ja Miihkali katsoivat biisejä läpi akustisesti salin puolella.

10v_treenit.JPG
Akustiset treenit. Vasemmalta Heikki, Klaus ja Miihkali.

Soundcheckissä vierähti tavallista pidempään. Tsekkasimme omien kamojemme lisäksi myös Heikin ja Miihkalin instrumentit, treenasimme yhteisbiisit läpi ja lisäksi katsoimme Klausin kanssa vielä kahdestaan läpi parit harvemmin soitetut numerot. Kello oli lopulta puoli kolme, kun poistuimme keittiön puolelle lounaalle.

Lounastauon jälkeen katsoimme vielä läpi pari biisiä sekä poikkeuksellisen keikkaintron: olin tehnyt iMovie-ohjelmalla noin neliminuuttisen kuvaesityksen, johon oli koottu kuvia kymmenen vuoden historiamme ajalta. Klaus puolestaan oli säveltänyt kuvaesitykseen hienosti tunnelmaa nostattavan musiikin. Pätkä oli tarkoitus esittää Kerubin keikan aluksi. Katsoimme kaiken kuntoon ja suuntasimme Levy-Eskoille, jossa olimme lupautuneet soittamaan lyhyen akustisen keikan.

Eskoilla oli mukava määrä ihmisiä ja kiva, välitön tunnelma. Valikoimme soitettavaksi biisejä, joiden soinnut ja sanat ovat mukana kirjassa ja kerroimme niistä kirjan tukemana hieman syntytarinoita. Viisi biisiä oli varsinaisessa setissä, jonka jälkeen yleisö vaati lisää. Soitimme vielä kaksi biisiä ja toivotimme ihmiset tervetulleeksi illan keikalle. Hengailimme vielä kaupalla hetken ja valikoimme itsellemme keikkapalkkiot kaupan valikoimista. Oma valintani päätyi Sami Lopakan esikoisromaaniin Marras, jonka olen halunnut lukea jo pitkään (luin keikanjälkeisellä viikolla suurella nautinnolla, erinomainen teos).

Eskoilta seuraavaa etappia kohti. Kirjan yhteisörahoituskampanjassa yhtenä pakettina mukana oli Niinivaaran kävelykierros, jonka ostamalla sai tuettua kirjan tekoa. Paketin hankki kuusi ihmistä, joiden kanssa kävelimme läpi Niinivaaralla yhtyeen historian kannalta keskeisiä paikkoja. Ilma oli viileä, mutta tunnelma lämmin. Kerroimme tarinoita ja soitimme muutamia lauluja. Kierros huipentui luonnollisestikin vesitornin kattotasanteelle.

10v_katto.jpg
Kävelykierroksen viimeinen etappi. (Kuva: Elina Pesonen)

Kierroksen päättyessä kello oli noin puoli kahdeksan. Suuntasimme kumpikin äitiemme luo torkkumaan, sovimme näkevämme keikkapaikalla reilua tuntia ennen keikkaa. Turha sanoa, ettei torkkumisesta tullut mitään, vaikka päivä oli ollut pitkä. Päässä pyöri sata asiaa keikkaan liittyen, eikä rauhoittuminen onnistunut mitenkään. Jännitti sietämättömän paljon. Pakkasin repun ja lähdin Kerubille auttamaan paita- ja levykioskin pystytyksessä.

Kerubilla tuli vastaan hirveä määrä tuttuja. Salissa oli meneillään Suomi-Sveitsi -jääkiekkopeli, jonka jälkeen keikkamme alkaisi. Hermostunutta hengailua, lyhyitä keskusteluja ja paitakioskin säätämistä. Puoli yhdeltätoista suuntasin takahuoneeseen vaihtamaan vaatteita.

Keikan aloitusaika venyi sovitusta, sillä Suomen peli meni ensin jatkoajalle ja sitten voittolaukauskilpailuun. Viivästys sopi itselle erityisen hyvin, ehti vähän rauhoittua. Fiiliksiä nosti ennen keikkaa melkoisesti kuuntelijaltamme juuri ennen keikkaa saamamme lahja: Action Man -figuureista tuunatut Klaus- ja Wilhelm-nuket! Järjettömän hieno lahja! Olimme vaikuttuneita siitä, kuinka pikkutarkasti nuket oli toteutettu, pienimmätkin yksityiskohdat olivat tarkasti kohdallaan: muun muassa SHS-10 -soittimeni salamakuvioitu hihna! Uskomatonta vaivannäköä, olimme todella otettuja. Kiitos!

10v_ukot.PNG
Klaus ja Wilhelm takahuoneen pöydällä.

Lopulta lätkäpeli loppui, salia tyhjennettiin penkeistä ja otettiin yleisö sisälle. Odottelimme lavan sivustalla lähtölupaa. Kävin vessassa noin kerran minuutissa, elimistö hakkasi ylikierroksilla, jännitti ja hermostutti aivan hulluna. Lopulta merkki keikan avaukseen tuli ja keikanavausvideo lähti pyörimään isolla screenillä. Pystyimme seuraamaan sitä lavan takana. Oli kiva kuulla yleisön kohahdukset eri kohdissa. Tunnelma nousi selvästi salin puolella. Screenin läpi yleisöä ei nähnyt, mutta äänestä päätellen väkeä oli paikalla.

10v_kuvaesitys.jpg
Kuvaesitysvideon alku eturivistä kuvattuna. (Kuva: Elina Pesonen)

Lopulta video päättyi loppukuvaan, jossa Klaus oli kuvassa selin yleisöön. Olimme jo etukäteen suunnitelleet, että hän menee samaan asentoon lavalle screenin avautuessa. Huutomyrsky oli valtava, kun valkokangas lähti kelautumaan ylös ja junankuulutusintro pärähti soimaan. Astelin Klausin ohi lavalle. Ihmisten määrä löi ällikällä, sali oli täynnä ja kaikki pitivät järkyttävää meteliä. Kädet tärisivät.

Intro päättyi, iskin keikan avaavan Ukkosmaineeseen-biisin ensimmäisen soinnun. Klaus aloitti ensimmäiset rivit: ”Salamasiskot, salamaveljet”. Yleisö lauloi mukana. Kylmät väreet kulkivat läpi kehon. Iskin kompin käyntiin. Introriffi meni miten sattui, kädet eivät ottaneet vastaan normaaleja käskyjä, kehon läpi kulki valtava energiavirta. Ensimmäiseen kertosäkeeseen tullessa alkoi päästä tilanteen tasalle: nyt oli käsillä juhlahetki, päätin nauttia joka hetkestä.

Juhlaa se todella oli, meitä molempia hymyilytti leveästi koko ajan. Ihmisistä hyökyvä positiivinen energia oli järjettömän voimakas. Meitä oli todella kaivattu. Paita oli likomärkä jo muutaman biisin jälkeen, heitin puvuntakin lavan taakse.

10v_kerubi4.jpg
Tykkäystä ilmoilla. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Kaikki sujui kuin unelma siihen asti, kun vuorossa oli viides biisi Yli mutakuoppien. Tapanani on ollut laulaa biisin toinen säkeistö. Niin tein nytkin, Klaus ojensi mikrofonin. Veuhkuissani hyppäsin lavalta laulamaan lattian tasolle mellakka-aidan ja lavan väliin jäävälle alueelle. Hypätessäni tunsin liukastuvani johonkin lattialla olleeseen. Tunsin kuinka oikea nilkka taittui ja yhtäkkinen terävä kipu iski jalkaan.

Nousin vaivalloisesti takaisin lavalle samalla säkeistöä laulaen. Jatkoin koko ajan laulamista, mutta päässä liikkui kamala pelko: oliko jalka murtunut? Mieleen tunki väkisin näky keväästä 2011, kun Klausin polvi murtui keikalla ja jouduimme lopettamaan soittamisen. Pitäisikö keikka lopettaa nyt? Juuri nyt, kun yleisö on täysin pikkusormen ympärillä ja kaikki silkkaa juhlaa? Biisi meni loppuun automaattiohjauksella, mietin hermostuksissani että mitä pitäisi tehdä.

Seuraavana biisinä oli onneksi suoraan edellisestä jatkuva Mansikkakausi, joka alkaa taputussäestyksellä. Annoin yleisölle rytmin taputettavaksi ja kyyristyin tutkimaan nilkkaani. Se oli turvoksissa, mutta ei mitenkään muodottomana. Kokeilin varovasti varata painoa jalalle. Sattui, mutta jalka kuitenkin tuntui kantavan. Päättelin nopeasti, että murtunut se ei voi olla, sillä silloin kipu olisi sietämätön. Kaadoin nilkan päälle kylmää vettä pullosta ja jatkoin soittamista.

Päätin soittamisen aikana yrittää varoa jalkaa, etten vahingossa riko sitä enempää. Jo saman biisin lopussa olin unohtanut päätökseni ja hypin tasajalkaa. Adrenaliini on ihmeellinen aine. Aiemminkin keikoilla on huomannut, ettei esiintyessä juurikaan tunne kipua. Jalka tuntui kyllä erilaiselta, mutta kipu oli mietoa verrattuna niihin tuntemuksiin mitä yleisöstä sai.

Seitsemännessä biisissä toivotimme lavalle ensimmäisen erikoisvieraamme, Heikin. Soitimme hänen kanssaan harvemmin livenä kuullun Ilosaaren nurmikolla -biisin, jonka levyversiossakin Heikki soittaa sähkökitaraa. Biisi oli kaunis suvantokohta vauhdikkaaseen alkuun nähden.

Ilosaaren jälkeen lavalle liittyi Miihkali Casio DG-20 -synakitaransa kanssa. Esitimme nelistään Pallosalama-levyn nimikkobiisin. Heikin ja Miihkalin lavahengailu nauratti kovasti, miehet vaihtoivat kitaralickejä biisin aikana puolin ja toisin keskinäisten virnuilujen kera. Yleisö lauloi kertosäkeen ”Aaa-aa”-osuudet mukana lujaa.

Pallosalaman jälkeen yleisö aplodeerasi Heikille ja jäimme Miihkalin kanssa kolmisin lavalle esittämään Hiustesi tuoksu -biisin, jonka levyversiossa Miihkali puolestaan esiintyy. Hauskaa oli soittaa soolokamppailu pitkästä aikaa livenä (viimeksi Miihkali vieraili keikalla samassa biisissä juuri Salamasiskot, salamaveljet -levyn ilmestymisen jälkeen).

Varsinainen keikka päättyi Action Man -coveriin, jonka päätyttyä jäimme makaamaan lavalle ja kuuntelimme kuinka yleisö hakkasi lattiaa ja huusi nimeämme. Hymyilytti. Klausin yleisönhuudatuksen jälkeen esitimme Ekan kerran ja sen jälkeen 80200:n. Jälkimmäiseen oli sisällytetty viimeinen vierailijayllätys. Kesken toisen säkeistön biisin levyversiossakin laulava Marja Tahvanainen asteli juontamatta lavalle. Joensuulaisyleisö tunnisti tietenkin Stellasta tutun laulajan heti ja antoi spontaanit aplodit kesken biisin. Biisin jälkeen astelimme lavan taakse vetämään henkeä ja kiittelemään Marjan.

10v_kerubi3.jpg
Marja vierailemassa 80200-biisissä. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Yleisö vaati lisää. Astelimme takaisin ja aloitimme encoret En voi unohtaa sua -kappaleella. Sitä seurasi Nöpönenä, jonka aikana astelimme yleisön joukkoon. Biisin loppulaulu oli hieno: jaoimme yleisön kahtia ja laitoimme omat puolemme laulamaan keskenään kilpaa. Minun puoleni voitti, hyvä meidän puoli!

Nöpönenän jälkeen vielä Pyyhe kenttään…not! sekä Joensuuhun sopivasti Katuvalojen välke. Niiden jälkeen vaikutti vahvasti siltä, että yleisö tahtoi vielä lisää. Meillä oli varattuna ylimääräiseksi vielä kaksi biisiä. Päätimme, ettemme turhaan poistu lavalta kun tilanne on niin selvä molemmille osapuolille. ”Jaksatteko te vielä?” -kysymykseen vastauksena oli valtava huutomyrsky.

10v_kerubi2.jpg
Kaverikuva yleisön kanssa. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Soitimme Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -kaksikon, jotka oli suunniteltu viimeisiksi biiseiksi. Tuntui kuitenkin siltä, että tilaisuus vaati vielä jonkun loppuhartauden, joten esitimme spontaanilla idealla biisikaksikon perään vielä Pielisjoen. Biisin viimeisen äänen soittaessani ajattelin, että tässä se nyt oli. Yksi kaikkien aikojen illoista. Ikinä.

Olimme jo takahuoneeseen johtavan käytävän ovella, mutta kuulimme sinnekin asti yleisön vaativan vieläkin lisää. Olimme soittaneet yli kaksi tuntia, mutta meteli ei loppunut millään. Tuntui väärältä jättää yleisö keskenään, joten astelimme takaisin lavalle yleisön hurratessa. Ei ollut mitään hajua siitä, mitä voisi vielä soittaa.

Idea tuli nopeasti. Lavan sivulla oli akustinen kitara levykauppakeikan jäljiltä. Nappasin sen kouraani, astelimme yleisön joukkoon ja pyysimme kaikkia hiljentymään. Viimeisenä biisinä soitimme yleisön keskellä pitkään soittamatta olleen Suudelmia Suvikadulla -kappaleen. Yleisö lauloi biisin mukana alusta loppuun. Järkyttävän kaunista.

10v_kerubi1.jpg
Viimeinen encore yleisön keskellä. (Kuva: Arttu Kokkonen)

Biisin päätyttyä astelimme takaisin lavalle, kumarsimme syvään ja poistuimme kaikkemme antaneina takahuoneeseen. Juuri päättynyt keikka oli ollut yksi parhaistamme ikinä.

Keikanjälkeisistä tapahtumista ei ole paljoa kerrottavaa, loppuyö meni onnellisessa, väsymyksen tuomassa raukeudessa. Skoolasimme takahuoneessa lähipiirin kanssa kymmenvuotislahjaksi saadut kuohuviinit ja lyhyen hengähtämisen jälkeen menimme moikkailemaan paikalle vielä jääneitä ihmisiä paitatiskille. Kiitos ihmiset, Kerubin keikan antamilla energioilla jaksaa pitkään!

10v_kuohari.JPG
Kymmenvuotiskortti ja lahjakuohuviini.

Torstai 22.5.
Henry’s Pub

Jäin Kerubin keikan jälkeen useammaksi päiväksi Joensuuhun, sillä viikonloppuna kaupungissa oli ystäväpariskunnan häät ja kalenterissa ainoastaan kourallinen hommia, jotka pystyi hoitamaan mainiosti etätyönä. Lauantaina alkoivat lämpimät kelit, joten Ilosaaressa kelpasi pitää piknikkejä.

Kävin myös näyttämässä jalkaani lääkärille, joka diagnosoi nilkassa nivelsiteiden revähdyksen. Kerroin lääkärille, että vamma syntyi hypätessäni keikalla lavalta. ”Tämähän on sitten työtapaturma, minä kirjoitan sinulle sairaslomaa”, ilmoitti lääkäri. Totesin, että ei näin vähäisten perusteiden takia jätetä keikkoja soittamatta, kun jalka kuitenkin kestää varovaista painon varaamista. Lääkäri huokaisi syvään. ”Siinä tapauksessa ammatillinen neuvoni on, ettet enää jatkossa hypi lavoilta.” Lupasin yrittää parhaani.

Lähdin Helsinkiä kohti keikkapäivänä, pääsin Eläimen kosketinsoittaja Jannen kyydissä. Matka oli pitkä mutta lystikäs. Koska jouduin kipeän jalan takia liikkumaan kyynärsauvan kanssa, päätti Janne kyyditä minut Henry’s Pubin etuovelle eli keskelle Kampin Narinkkatoria. Ennakkoluulotonta toimintaa! Ehdin paikalle hyvissä ajoin, olimme sopineet nauttivamme paikan tarjoaman bändiruokailun ennen seitsemäksi sovittua soundcheckiä.

Ateriavaihtoehdot koostuivat erilaisista friteerattuja kanansiipiä sisältäneistä annoksista. Kysäisin kasvisvaihtoehdon perään. ”On meillä sellainen kasvislautanen, siinä on erilaisia dipattavia kasviksia”, vastasi ystävällinen tarjoilija. Aiemminkin lihapainotteisten ravintoloiden kasvisruokia syöneenä ennakoin tilannetta ja kysäisin voisiko annokseen saada lisäksi ranskalaiset perunat. Pienen selvittelyn jälkeen ne luvattiin kylkiäisiksi.

Olin syönyt matkalla pari karjalanpiirakkaa, koska perillä oli tiedossa lämmin ateria. Pian pöytään tuotiinkin herkullista kasvisruokaa: ranskalaisten perunoiden lisäksi lautanen, jossa oli porkkana- ja selleritikkuja sekä dippikastiketta. Nam! Annoksen surkuhupaisuus nauratti niin paljon, etten osannut suuttua.

10v_ruoka.JPG
Ravitseva ja täyttävä bändiruoka.

Ravitsevan aterian jälkeen soundcheck. Poikkeuksellisesti meillä oli puikoissa tuttu miksaaja, Pielisjoki- ja Niinivaara Express -levyjen äänittämisessä mukana ollut Pekka, joka työskentelee tänä keväänä myös Michael Monroen keikkamiksaajana. Pekan johdolla check oli nopeasti hoidettu. Miihkali oli jälleen vierailijana, katsoimme lyhyesti läpi esitettävinä biiseinä olevat Pallosalaman sekä Hiustesi tuoksun. Checkin jälkeen suuntasimme Miihkalin, Pekan ja paikalle myös saapuneen valokuvaaja Tomi Palsan kanssa Ilvekseen katsomaan Suomen peliä. Sekä syömään lisää, sillä Henkan tarjoama ateria jätti kieltämättä pienen näläntunteen.

Suomen voitokkaasti päättyneen Kanada-ottelun jälkeen takaisin Henkkaan. Keikkaan oli aika kolmisen varttia. Oma olo oli vähän holtiton, koko päivä oli mennyt matkustaessa, eikä missään vaiheessa ollut ehtinyt asettua pitkäkseen hetkeksi. Pieni katko olisi keikkahommissa aina hyväksi, mutta koska Henkassa ei ole varsinaista takahuonetta vaan ainoastaan pieni lavantakainen varastokoppi, ei sellaiseen ollut mahdollisuutta.

Keikkavaatteet päälle, biisilista kasaan, äänenavausta ja yhtäkkiä keikka olikin jo viiden minuutin päässä. Tajusin että ennen keikkaa on pakko käydä vessassa. Lähdin etenemään vessaa kohti niin nopeasti kuin kipeällä jalallani pääsin.

Olin saanut aiemmin päivällä jalkani takia poikkeusluvan käyttää narikan taakse jäävää inva-wc:tä, jonne suunnistin nytkin nopein askelin. Vessan ovelle ehdittyäni takaani ilmestyi portsari, joka tarttui käteeni napakasti. ”Minne vittuun sä luulet olevas menossa?” Selitin mahdollisimman rauhallisesti ja asiallisesti, että keikkamme alkaa viiden minuutin päästä, pitäisi käydä vessassa ja etten kipeällä jalalla viitsisi lähteä klenkkaamaan pitkiä portaita alas. Portsari aloitti läksytyksen: ”Ei tää hei vittu toimi niin että täällä kuljeskellaan ilmoittamatta, en mä voi tietää miks kukakin täällä liikkuu”. Toinen portsari ilmestyi vessasta ja liittyi läksytyskuoroon: ”Ei vittu mitään käytöstapoja jengillä”. ”Sitä paitsi mun pitää päästä käymään tuolla vessassa kans”, jatkoi ensimmäinen portsari.

Päässä kilahti. Ärähdin ensimmäiselle portsarille, että ”Mene sitten saatana sinne vessaan niin minä kiipeän nuo portaat alas, sinulla tässä varmaan onkin enemmän kiire”. Portaita kohti kävellessäni mies tarttui uudelleen käteeni ja huusi ”mene nyt sitten sinne, vitun pönttö!” Ärsytti. Oli muuten sama portsari, joka esiintyy Salamaponin selässä -kirjan sivulla 168. Tavallaan sitä ajattelisi, että bändejä voisi kohdella ystävällisemminkin. Menin vessaan, hoidin asiani, huuhdoin kasvoja pitkään kylmällä vedellä ja yritin saada pulssia tasautumaan. Pyyhin kasvoni käsipyyhkeisiin ja klenkkasin takaisin lavan taakse.

Lavan takana tilitin turhautumistani Klausille ja klubi-isäntä Wallu Valpiolle, joka oli asemissa valmiina juontamaan meidät lavalle. Valpio sai tästä kimmokkeen aloittaa tarinan, joka ei liittynyt alkuperäiseen aiheeseeni mitenkään. Keskeytin päättymättömältä vaikuttaneen monologin mahdollisimman ystävällisesti huomauttamalla, että keikan piti alkaa jo muutama minuutti sitten. Klubi-isäntä havahtui tarinastaan ja asteli lavalle juontamaan meidät sisään.

Ärsytys, väsymys ja kaikki negatiivinen huuhtoutui kehosta saman tien, kun nousimme lavalle. Paikka oli tupaten täynnä ja yleisöstä lähtevä huutomyrsky valtava. Aloitimme keikan Ukkosmaineeseen-biisillä. Yleisö hyppi, tanssi ja lauloi mukana. Tunnelma oli alusta alkaen loistava ja lämmin huolimatta haastavista olosuhteista. Lava oli melko pieni, joten Klaus ei mahtunut liikkumaan normaalisti. Hän toki ratkoi ongelmaa luovasti esiintymällä välillä muun muassa baarin pöydillä seisten.

10v_henkka2.jpg
Henkan lavalla. (Kuva: Tomi Palsa)

Oma liikehdintäni oli jalan takia minimaalista. Huomasin koko ajan nojaavani terveeseen vasempaan jalkaan, mikä aiheutti sen että vasen jalka tuppasi välillä puutumaan. Soitto kuitenkin sujui mainiosti ja yleisö eli täysillä keikan mukana. Samoin klubi-isäntä Valpio, joka käväisi pariin otteeseen matalalla lavalla spiikkaamassa omiaan. Ohjasimme hänet hellästi hymyillen alas lavalta. Toisaalta Wallu pelasti keikan aikana kaatumaisillaan olleen vesilasin pedaalilautani vierestä, eli hän oli myös tarvittaessa mies paikallaan.

Puolivälissä settiä kutsuimme jälleen Miihkalin lavalle. Molemmat biisit menivät mainiosti, Hiustesi tuoksun soolokamppailu oli ehkä jopa hivenen ytimekkäämpi kuin Joensuun keikalla. Myös Pallosalama kulki hyvin.

10v_henkka1.jpg
Miihkali vierailemassa. (Kuva: Tomi Palsa)

Loppukeikasta lavalla vieraili myös Henna Helasvuo, joka soittaa myöskin Klausin Pihka ja myrsky -yhtyeessä. Henna on laulanut Pallosalama-levyllämme taustoja pariin biisiin, joista toisen (Niin sen pitikin mennä) hän kävi nyt esittämässä kanssamme.

Viimeisenä biisinä jälleen Action Man, jonka jälkeen lavalle makaamaan. Klaus imitoi hauskasti yleisönhuudatusspiikissään karheaäänistä klubi-isäntäämme, repeilin nauruun lattialla.

Soitimme lopulta yleisölle kahdet encoret, yhteensä parinkymmenen biisin mittaiseksi venähti Helsingin keikkakin. Lopuksi kumarsimme yleisölle syvään. Hieno meininki, kiitos kaikille paikalla olleille!

Keikan jälkeen kamat kasaan, kuivat vaatteet päälle ja hetki hengailua paitatiskillä ihmisten kanssa. Kävin hauskan keskustelun erään meihin juuri tutustuneen kuuntelijan kanssa. ”Te varmaan menette sitten tästä hotelliin”, hän totesi. Naurahdin ja kerroin lempeästi, että suomalaisen marginaalimuusikon arki on vähemmän ruusuista. Yösijaksi oli luvassa nimittäin - kuten niin monta kertaa aiemminkin - Klausin sohva. Toisaalta Klaus on juuri vastikään hankkinut uuden sohvan, jossa on aiempaa mukavampi nukkua, joten en valita.

Lauantai 31.5.
Telakka, Tampere

Viikon lepotauko keikoista antoi jalalle aikaa parantua, ja Tampereelle saatoinkin lähteä ilman kyynärsauvaa. Ystävämme Kari oli lupautunut mukaan reissuun kuskiksi ja paitamyyjäksi, ja sehän oli tietysti meille mieluisaa. Mukaan lähti Henkan keikallakin vieraillut Henna Helasvuo, jonka kanssa oli aikomuksena esittää myös Tampereella pari yhteisnumeroa.

Matka meni rattoisasti ilman pysähdyksiä ja saavuimme Tampereelle puolisen tuntia etuajassa. Olimme laskeneet aikataulumme siten, että ehdimme syödä rauhassa ennen kahdeksaksi sovittua soundcheckiä.

Telakan falafel-burger oli jälleen kerran herkullinen. Jälkiruoaksi jäätelöpuikko ja kaksi kuppia kahvia, niiden jälkeen oli hyvä käydä soundcheckin pariin. Check meni ongelmitta, katsoimme sen yhteydessä Hennan kanssa soitettavat biisit checkissä läpi.

Checkin jälkeen aikaa keikan alkamiseen oli reilu pari tuntia. Ei tuntunut järkevältä lähteä hortoilemaan mihinkään, joten otin kupillisen teetä ja istuin alas. Odotteluaika meni lupsakasti jutellessa paikan päälle saapuneiden Tampereen kavereiden kanssa. Samalla kauppasin muutamat kirjat.

Reilu puolisen tuntia ennen keikkaa yläkerran takahuoneeseen valmistautumaan ja vaihtamaan keikkavaatteet päälle. Teimme biisilistan, joka noudatteli aika pitkälti viime keikoilla soitettua. Erikoisbonuksena oli Titanicin keulassa, jota ei ole soitettu vähään aikaan keikoilla.

Jännitys hiipi taas kehoon juuri ennen keikkaa, vessassa piti ravata minuutin välein. Miksaaja tuli varmistamaan vähän ennen yhtätoista olemmeko jo valmiita. Varmistuksen saatuaan hän meni alakertaan laittamaan intronauhan pyörimään. Kuuntelimme yläkerran välitasanteella, kuinka salista kuului iso kohahdus intron soidessa. Nopea halaus ja lavalle.

Ihmiset ottivat meidät vastaan kovaäänisesti lavalle astellessamme. Vilkaisin saliin ja totesin silmämääräisesti, ettei Telakka ole meidän keikoillamme ole koskaan ollut näin täynnä.

Keikka oli silkkaa hurmosta Ukkosmaineeseen-avausbiisistä lähtien. Yleisö oli jotenkin poikkeuksellisen innoissaan, porukkaa ei tosiaankaan tarvinnut erikseen taistella mukaan.

Keikan puolivälissä Hennan kanssa esitetyt biisit (Titanicin keulassa ja Niin sen pitikin mennä) olivat kiva suvantokohta nopeampien biisien keskellä ja niiden jälkeen oli taas hyvä iskeä koneeseen lisää kierroksia Hälytys!-biisin tahtiin.

Varsinainen keikka päättyi jälleen Action Man -coveriin, jonka jälkeen kaaduimme lavalle kuuntelemaan yleisön encoreja vaativaa mylvintää.

10v_tre.jpg
Kaikkensa antaneet. (Kuva: Tomi Palsa)

Encoreiksi tarjoilimme 80200:n, Nöpönenän ja päälle vielä Pyyhe kenttään…not! -biisin, jonka jälkeen poistuimme takahuonetta kohti. Yleisö vaati kuitenkin lisää. Palasimme lavalle esittämään kevään keikoilla viimeiseksi encoreksi vakiintuneen Niin petaa kuin makaa / Yläkerran tytölle -diptyykin, joka ylsi häiriintyneessä riehakkuudessaan ja improvisaatiossaan jälleen mahtaviin sfääreihin. Biisin alun hämyilyssä joku yleisöstä huusi ”Ette te oo mikkään progebändi, jospa vaan soittasitte”. ”Myö ollaan just sellainen bändi kuin halutaan etkä sie sitä määrää”, vastasi Klaus ja sai yleisöltä raikuvat aplodit.

Yläkerran tytölle -biisin jälkeen poistuimme lavalta. Tarkoitus oli oikeastikin lopettaa keikka siihen, mutta yleisö vaati lisää. Astelimme takaisin lavalla ja hetken keskusteltuamme päätimme tehdä yllätysratkaisun ja soittaa Pielisjoen täysakustisesti. Laskeuduimme lavalta yleisön keskelle ja kehotimme ihmisiä olemaan hiljaa. Riehakkuudestaan huolimatta ihmiset tottelivat ja salin keskelle laskeutui upean harras tunnelma. Ihmiset lauloivat mukana pehmeästi kuin kesäsade. Kylmät väreet menivät.

Pielisjoen jälkeen takahuoneeseen kuivaamaan enimmät hiet. Totesimme yksimielisesti keikan loistavaksi ja laskeuduimme alakertaan juttelemaan ihmisten kanssa levy- ja paitakioskille.

Puolisentoista tuntia keikan päätyttyä kaikki kamat olivat kasassa ja kotimatka saattoi alkaa: olimme sopineet jo aiemmin, että Kari ajaa meidät yötä myöten takaisin Helsinkiin, jonne Klausin piti päästä seuraavaksi päiväksi. Saimme Telakalta mukaamme matkaeväiksi täytettyjä sämpylöitä ja kassillisen olutta.

Aamuneljältä katselin moottoritiellä sadepisaroita tuulilasissa, mietin muutama tunti sitten päättynyttä keikkaa ja tunsin suurta ylpeyttä bändistämme.

Lauantai 7.6.
Vastavirtarock, Kokemäki

Viikko Telakan keikan jälkeen vuorossa oli festivaalikauden avaus. Mukaamme ilmoittautui jälleen vapaaehtoinen kuski ja paitamyyjä, tällä kertaa ystävämme Turkka. Vuorossa olisi jälleen paluu Helsinkiin yötä myöten, joten kuskiapu oli mieluisaa: keikan soittamisen jälkeisessä raukeudessa ei ole hirvittävän turvallista ajaa aamuöiseen aikaan pitkiä matkoja.

Lähdimme matkaan sovittujen aikataulujen mukaan. Pidimme paussin Karkkilassa, ostin itselleni huoltoasemalta uudet aurinkolasit. Klaus sanoi, että näytän niissä hevibändin basistilta, Turkka puolestaan arvioi lasien muuttavan habitustani jameshetfieldmäiseen suuntaan. Molemmat kommentit otin kehuina.

Forssasta nappasimme kyytiin Tomi Palsan, hovikuvaajamme, joka on kuluneen vuoden aikana ehtinyt taltioida keikkojamme jo Tampereella (kahdesti) sekä Helsingissä.

Olimme laskeneet aikataulumme siten, että olemme perillä reilua tuntia ennen keikkaa. Kiirettä ei ollut, sillä festivaaliolosuhteissa soundcheckit hoidetaan vain nopeina linjatsekkauksina juuri ennen keikkaa.

Perillä ilmeni kuitenkin, että meitä ennen esiintyvä Asa bändeineen oli myöhässä, he olivat olleet soittamassa ystävänsä häissä ja viivähdys oli ilmeisesti hieman venynyt. Lopulta bändi saapui paikalle vajaat puoli tuntia keikkansa alkamisen jälkeen. Lavalle kamat saatuaan bändi aloitti soittoaikansa noin varttia ennen sitä, kun meidän soittoaikamme olisi pitänyt alkaa.

Odotteluaika meni lämmitellessä (ilma oli hieman viileä), kuumaa juodessa ja paitakioskia pystytellessä. Kun Asan keikkaa oli edennyt reilu puolisen tuntia (soittoajat olivat kolme varttia), suuntasimme lavan taakse vaihtamaan vaatteita.

Asa porukoineen kuitenkin venytti keikkaansa. Meidän sovitusta aloitusajastamme oli vierähtänyt lähes tunti, kello oli jo reilusti yli puolenyön. Lopulta järjestäjä huusi lavan vieressä bändiä lopettamaan, mutta yhtye tinki kuitenkin vielä yhden biisin. Odottelin lavan vieressä kamoineni valmiina suorittamaan pikaisen roudauksen ja kamojen pystyttämisen. Asa asteli lavalta ja tuli halaamaan, pahoitteli venynyttä keikkaa.

Astelin lavalle pystyttämään kamoja. Asan keikka oli loppunut vähän kuin seinään, joten yleisö vaati vielä lisää. Oli melkoisen tukala fiilis pystyttää kamoja, kun yleisö vaatii edellistä bändiä lavalle. Eturivissä ollut tyttö katsoi kamojen pystyttämistäni ja huusi ”Mee vittuun joulupukki, ei kukaan halua kuunnella sun soittoa!”

Palasin lavan taakse ja kävin pyytämässä Asalta, josko tämä voisi käydä selventämässä tilanteen yleisölle: me emme olleet vieneet heidän soittoaikaansa vaan toisinpäin. Artisti suostui mukisematta ja kävi paiskaamassa kättä eturivin kanssa samalla kun laittelin kamojani.

Yritin toimia mahdollisimman rivakasti, sillä tiesin aikataulujen olevan myöhässä jo valmiiksi. Keikka pääsisi alkamaan heti, kun olen pystyttänyt kamani.

Kosketinsoitinständiä kasatessani ihmettelin oudosti taittunutta niveltä. Tutkin asiaa tarkemmin ja osa kosketinsoitintelineestä repesi irti. Vuoden 2007 alusta asti käytössäni ollut metallinen teline tuli tiensä päähän. Tietenkin se tapahtui hetkellä, kun oli muutenkin pieni kiire päällä. Lavalla mikkejä pystyttänyt miksaajakin tuli ihmettelemään tapahtunutta: ”eihän tuollaiset mene rikki”. Niin minäkin olin luullut.

Nopeaa tilanteenratkaisua kehiin kiireestä huolimatta. Otin käyttööni puisen pöydän, joka oli ollut dj:n käytössä ja asetin toisen kosketinsoittimen sen päälle. Laitoin sen taakse alumiinisen keikkasalkkuni (jossa säilytän piuhoja, varapattereita ynnä muuta) ja nostin sen päälle toisen kosketinsoittimen, jotta saisin sen vähän korkeammalle. Asetelma ei ollut kovinkaan tukeva, mutta hienosteluun ei ollut aikaa.

Aloin kytkeä piuhoja. Kaksi nuorta tyttöä kävi kysymässä lavan edessä jotain mistä en saanut selvää. Kun menin lähemmäs, ilmeni että he pyysivät jatkojohtoa käyttöönsä, jotta voisivat ladata puhelimiaan. Valittelin, että jatkojohto on kyllä valitettavasti kosketinsoittimiani varten. Tytöt poistuivat tuhahdellen. Olin selvästi juuri hankkinut itselleni Kokemäellä kusipään maineen.

Piuhat kiinni ja nopea linjatsekki. Keikka pääsi alkamaan telineen rikkoutumisen aiheuttamasta viivytyksestä huolimatta jo noin vartti Asan keikan jälkeen. Päätimme ottaa energisen aloituksen keikalle, jossa paikalla olevasta yleisöstä suurin osa ei tuntenut meitä: avausbiisiksi nostettiin 80200.

Poikkeavista kosketinsoittimien asennoista johtuen piti skarpata alussa tavallista enemmän, mutta lopulta tunnelma alkoi löytyä.

10v_kokemaki2.jpg
Tee-se-itse-kosketinsoitinteline. (Kuva: Tomi Palsa)

Kevään huikeilla kymmenvuotiskeikoilla oli jo ehtinyt osin tottua siihen, että yleisö on lähtökohtaisesti näpeissä. Nyt porukkaa piti taistella tavallista enemmän mukaan. Hiljalleen saimme energiamme kohtaamaan huolimatta myöhäisestä ajankohdasta ja kylmähköstä kesäyöstä. Lavan eteen muodostui tanssirinkejä. Mukana mahtui toki myös perusfestarihuutelijoita: minun puolellani oli koko keikan ajan kaksi miekkosta, jotka huusivat joka biisin välissä (välillä myös biisien aikana): ”We want more”. Klausin puolella puolestaan oli mies, joka huusi joka biisin välissä ”Soittakaa Paranoid!” Huumori on hankala laji.

Keikka oli joka tapauksessa mainio. Huomattavasti punk-henkisempi kuin toukokuussa soitetut keikat, mutta kaikilla osapuolilla tuntui olevan hauskaa.

10v_kokemaki1.jpg
Solistia hymyilyttää. (Kuva: Tomi Palsa)

Keikan loppupuolella Murphyn laki ”Jos jokin voi mennä pieleen, se menee pieleen” toteutui vielä kerran. Otin Yamaha SHS-10 -keytarini kaulaan Hiustesi tuoksu -biisin alussa, mutta totesin ettei soittimesta kuulunut ääntäkään. Checkissä soitin oli toiminut. Tsekkasin nopeasti, että langaton on päällä ja että soittimessa on oikea mode valittuna. Ei muutosta. Tajusin, että patterit olivat loppuneet. Jätin soittimen nurkkaan ja paikkasin synaosuudet lead-kiipparillani.

Biisien välissä yritin kaivaa toisen kosketinsoittimen alta olevasta salkustani varaparistoja, jotta pääsisimme esittämään SHS-10:n säestyksellä myöhemmin setissä olevan Nöpönenän. Vaivalloisen kaivelemisen jälkeen onnistuin löytämään riittävät paristot, jotka olivat paketissaan. Yritin availla paristopakettia biisien välissä, mutta keikka-adrenaliineissa toimenpide ei kerta kaikkiaan onnistunut. Onneksi bändimme on joustava ja laitoimme settiä uusiksi lennosta.

Varsinaisen setin päätyttyä yleisö vaati iloksemme lisää: olimme voittaneet heidät puolellemme! Lavalle esittämään vielä Eka kerta ja Katuvalojen välke, joiden jälkeen kumarsimme yleisölle hyvästiksi.

Kaikki olivat yhtä suurta hymyä keikan päätyttyä ja levykioskilla kävi kuhina. Itse olin kaikista yllättävistä vastoinkäymisistä vielä hieman pökerryksissä, mutta iloitsin siitä että selvisimme niistä huolimatta voittajina. Keikkajärjestäjä yllätti vielä iloisesti kohteliaalla toiminnalla antamalla ruokarahaa paluumatkalle: olimme sopineet, että saamme ruokaa läheisestä ravintolasta keikan jälkeen, mutta Asan keikan venymisen takia paikka oli ehtinyt jo mennä kiinni lopetettuamme.

Asa puolestaan oli hyvitellyt keikan venymistä eri tavoin, sillä löysin soittimia kasatessani kosketinsoitinlaukustani Leijonaa mä metsästän -printillä varustetun t-paidan. Kamat pakattuani totesin, että paluumatkan roudauksesta tulisi hieman kevyempi, sillä rikkinäinen kosketinsoitintelineeni oli tullut tiensä päähän ja jäisi viimeiseen leposijaansa Kokemäelle. Klausin ehdotuksesta pidimme vielä telineelleni lyhyen hiljaisen hetken ennen kuin aloitimme paluumatkan.

Aamuöinen paluumatka sujui mukavissa tunnelmissa Klausin, Tomin ja Turkan kanssa. Matkan kohokohta osui Forssan Autokeitaalle, jossa törmäsimme aamuneljältä Hesburgerin jonossa Jorma Kääriäiseen ja Tomi ikuisti meidät yhteiskuvaan. Kääriäinen kertoi itsekin olevansa tulossa keikalta ja toivotti yhtyeellemme hyvää jatkoa - mukava mies ja hieno päätös keikkareissulle!

-Wilhelm

10v_jorma.jpg
Yöllinen kohtaaminen Forssassa. (Kuva: Tomi Palsa)

Ukkosmaine-kirja ilmestyy vappuaattona!

15.04.2014 (Uutiset)

Ukkosmaineen tähänastisen historian kertova kirja Salamaponin selässä ilmestyy vappuaattona! Samana päivänä Ukkosmaine palaa yli puoli vuotta kestäneeltä keikkatauoltaan ja esiintyy kevään aikana useilla eri paikkakunnilla. Tähän mennessä varmistuneet esiintymiset löytyvät keikkakalenterista, lisäykset ovat mahdollisia ja toivottuja.

Salamaponin selässä -kirjan tekstinäytteitä löytyy Salamablogista. Kirjan voi tilata ennakkoon julkaisupäiväksi kotiinkannettuna Levykauppa Äxästä.

Ukkosmaine toivottaa ystävilleen rakkaudentäyteistä kevättä, nähdään pian keikoilla!


salamaponin_selassa_netti.jpg
Tilaa Salamaponin selässä ennakkoon, klikkaa kantta!

Salamaponin selässä / tekstimaistiainen, osa 5

06.04.2014 (Sekalaista)

Vielä yksi tekstinäyte viimeisen Mesenaatti-päivän kunniaksi! Mesenoida ehtii vuorokauden vaihtumiseen asti, sivuilla on käynnissä tuntilaskuri. Tätä kirjoittaessani lopullisen tavoitesumman täyttyminen on enää 20 myydyn kirjan päässä! Hienosti on siis mesenointi mennyt, mukaan mahtuu vielä osoitteessa: www.mesenaatti.me/ukkosmaine-salamaponin-selassa-kirja/

Tämän päivän tekstinäyte on itse asiassa kaksiosainen, sillä halusin samalla antaa pienen esimerkin siitä, miten teksti on kirjoitusprosessin aikana elänyt. Tiivistäminen ja editoiminen on yllättävänkin tärkeä osa kirjoittamista. Toimittajan töiden kautta olen saanut onnekseni siihen hyvää oppia. Lehtimaailmassa merkkimäärät ovat useimmiten todella kortilla ja olennainen asia on pakko saada mahtumaan pieneen tilaan.

Kirjassa pelivaraa on luonnollisestikin enemmän. Tiiviydessä on kuitenkin myös käytännön syiden lisäksi se puoli, että tiivistä ja valmiiksi ajateltua tekstiä on miellyttävämpi lukea kuin sinne tänne poukkoilevaa. Tietenkin sääntöön on myös poikkeuksia, joillekin kirjoittajille vapaasti assosioiva ote on osa tyyliä.

Stephen King tiivistää asian mainiosti erinomaisessa Kirjoittamisesta-teoksessaan: ”Kirjoita ovi kiinni ja toimita ovi auki.” Tällä hän tarkoittaa sitä, että aluksi teksti on olemassa vain kirjoittajalle, mutta sen jälkeen se astuu ulos ja kuuluu kaikille. Kirjoittajan tehtävä on karsia tekstistä se, mikä ei kuulu siihen.

Lähdin itse siitä ajatuksesta, että Ukkosmaine-kirja olisi kiinnostavaa luettavaa muillekin kuin bändistä lähtökohtaisesti pitäville, sillä oman kokemukseni mukaan sellaiset musiikkikirjat ovat parhaita. Oivallinen esimerkki on Chris Heathin kirjoittama Feel, jossa kuvataan Robbie Williamsin elämää artistin suosion hulluimpina vuosina. Luin kirjan suosituksesta ja huomasin etten pystynyt laskemaan sitä käsistäni, vaikkei Robbie Williamsin musiikki ole lähtökohtaisesti koskaan suuremmin kiinnostanutkaan. Kirja oli niin elävästi kirjoitettu, että sitä lukiessa tuli vahvasti sellainen olo että ”ahaa, tuollaista siis on olla kansainvälinen supertähti.” Samalla tavalla toivon, että Salamaponin selässä -kirjan luettuaan ihmiset voivat todeta ”ahaa, tuollaista siis on olla tee-se-itse-pohjalta toimiva suomalainen marginaaliartisti.”

Kirjoittamisprosessini eteni niin, että alussa pidin riman tarkoituksellisesti nilkoissa. Tietysti yritin kirjoittaa mahdollisimman hyviä lauseita, mutta kirjoitin pitkälti kaiken mikä tuli mieleen, vapaasti rönsyillen. Kun suurin osa tekstimateriaalista alkoi olla kasassa, aloitin editoinnin. Karsin armotta pois osat, jotka tuntuivat jaarittelulta ja tapahtumien kannalta epäolennaisilta. Toki rupattelevaakin otetta on mukana - kirja ei missään nimessä ole pelkkä kronologinen faktaluettelo - mutta toivottavasti sopivasti.

Tiivistämisen suhteen ehkä suurin kompastuskivi meinasi osua kohdalle kirjan aloittavan Esihistoria-kappaleen kanssa. Kappale käsittelee minun ja Klausin ystävystymistä sekä Ukkosmainetta edeltävää bändihistoriaa ja sen kirjoittaminen oli aivan erityisen hauskaa. Niin hauskaa, että editoitukin versio oli noin viiden A4-liuskan mittainen (kirjaksi taitettuna siis vielä enemmän).

Yksi ensimmäisen käsikirjoituksen lukijoista oli kaverini kaveri, jota en tuntenut ja joka ei myöskään tuntenut minua tai bändiämme. Hän kehui sähköpostipalautteessaan kirjaa muuten kiinnostavaksi, mutta totesi että olisi jättänyt kirjan kesken Esihistoria-kappaleen aikana, jos se olisi ollut niin sanotusti normaali lukukokemus, se tuntui kuulemma lähinnä sisäpiiriläpältä.

Otin neuvosta vaarin ja lyhensin kappaletta roimasti seuraavaan käsikirjoitusversioon. Luetin seuraavan version ystävälläni, joka on kotoisin Joensuusta ja mukana musiikkikuvioissa. Hän antoi miltei sanalleen saman palautteen kuin henkilö, jota en tuntenut: ”Esihistoria tuntuu sisäänpäin lämpiävältä eikä lähellekään yhtä kiinnostavalta kuin muu osa tekstistä.”

Tajusin, että jos edes samasta kaupungista kotoisin oleva ja samoissa soittokuvioissa pyörinyt ei pidä kappaletta kiinnostavana, ei ole pienintäkään mahdollisuutta että se kiinnostaisi sellaista, joka ei tiedä bändistämme mitään. Tajusin, että kappale oli kiinnostava vain omasta mielestäni. Toteutin ”kill your darlings” -periaatetta ja typistin kappaleen ainoastaan perusasioihin. Lopullisessa kirjassa kappale on kuvineen kolmen sivun mittainen, tekstiä on vähän päälle yhden A4-liuskan verran. Nopeasti laskettuna siis tekstistä putosi pois noin 80 prosenttia.

Alla on kaksi tekstinäytettä, joista ensimmäinen on peräisin julkaistavasta kirjasta ja jälkimmäinen ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta. Kappale (ensimmäisessä versiossa kaksi kappaletta) on peräisin vuotta 2013 käsittelevän historialuvun alusta, eli kirjan loppupuolelta.

- Wilhelm

(Kirjan versio)

Viimeinkin valmista

Klaus palasi Intiasta tammikuun puolivälissä ja jatkoimme viimeisten äänitysten parissa. Levyn nimeksi oli päätetty Pallosalama, sillä nimikappaleen avausriveissä tiivistyi parhaiten levyllä käsitelty muutosteema.

Viimeisiä äänityksiä tehtiin Klausin luona tammikuun lopussa. Lauantaina 2. helmikuuta kuuntelimme vielä viimeisenä työstettävinä olleet biisit läpi ja totesimme niiden olevan valmiita. Kappaleet lähtivät miksattavaksi. Levyn äänitykset olivat viimeinkin valmiit. Joimme mitalikahvit.

Äänitysten päättymisen jälkeisellä viikolla Klaus matkusti Tallinnaan yhdessä valokuvaaja Tomi Palsan kanssa. Tarkoituksenamme oli tehdä pienen budjetin musiikkivideo Pallosalama-kappaleeseen satamassa sijaitsevan neuvostoaikaisen Linnahall-rakennuksen kattotasanteella ja ottaa sen lisäksi tulevan levyn promokuvat.

Kuvasimme videota kattotasanteella. Hyytävän merituulen ja lumisateen yhdistelmä palelsi melkoisesti, kun esiintyi ilman hattua. Kuvausten jälkeen lämmittelimme hetken sisätiloissa ja siirryimme ottamaan promokuvia. Kuvia otettiin muun muassa kulttuurikompleksi Telliskivi Loomelinnakissa (josta olin saanut alkuvuodesta työhuoneen), vanhankaupungin Kodu Baarissa sekä raitiovaunussa.

Kuvausten jälkeinen viikko meni levyn viimeisten valmistelujen parissa. Levy masteroitiin ja kansien taitto viimeisteltiin. Viimeiset päivät ennen levyn painoon laittamista olivat totuttuun tapaan hektisiä, mutta kaikki valmistui aikataulun mukaisesti ja levy lähti painoon ystävänpäivänä, 14. helmikuuta.

(Ensimmäisen käsikirjoituksen versio)

Viimeinkin valmista

Sain sähköpostia kansitaiteilija Elli Maanpäältä heti vuoden kolmantena päivänä. Elli oli lähettänyt jo aiemmin joulukuussa tietokoneella tehdyn luonnoksen Pallosalama- levyn kanteen tulevasta symbolista ja kertoi aikovansa tehdä lopullisen työn paljeteista. Olin innoissani Ellin sähköpostiin laittamasta valmiista työstä. Upea, orgaanisen näköinen kansi. Tuli heti sellainen olo, että tuleva levy täytyy julkaista pahvikantisena.

Klaus palasi Intiasta kuun puolivälissä ja aloimme tehdä viimeisiä äänityksiä. Olin saanut alkuvuodesta itselleni pitkän kaipaamani kodin ulkopuolisen työhuoneen Tallinnasta Telliskivi Loomelinnak -kulttuurikompleksista. Äänitin uudessa työtilassani yksikseni viimeisiä kitara- ja lauluosuuksiani. Hioin myös yhteistyössä Klausin kanssa viimeisenä äänitettävien biisien tekstejä.

Viimeiset äänitykset tehtiin Klausin luona tammikuun lopussa. Hannu Hattunen oli aloittanut Joensuussa valmiiden biisien miksauksen jo joulukuun puolella, joten suurin osa biiseistä oli jo miksattu.

Viimeisten äänitysten keskelle tuli yllättäen keikka lyhyellä varoitusajalla. Keikkamyyjämme kysyi, pääsisimmekö seuraavana päivänä lämmittelemään 22- Pistepirkkoa LeBonk-baariin Helsingissä. Hänen edustamansa yhtye oli joutunut perumaan lämmittelykeikan sairastapauksen vuoksi. Suostuimme mielihyvin, pidimme molemmat Pistepirkoista suuresti.

Pistepirkkojen miehet tekivät vaikutuksen heti soundcheckissä. Olimme varautuneet lämmittelijän ominaisuudessa siihen, että pysymme pääbändin tieltä poissa. Pistepirkkojen kosketinsoittaja-basisti Asko tuli kuitenkin heti kamoja pystyttäessäni esittäytymään ja kysyi, haluaisinko että hän siirtää omia efektejään pois altani. Vakuuttelin, että mahdun kyllä, mutta Asko kantoi jo pedaalejaan lavan sivuun: ”Jos te kato tykkäätte riehua, niin on enemmän tilaa. Teillä on nastaa, kaikilla on nastaa”. Olin otettu kohteliaasta eleestä, joka todella teki omasta lavalla olemisesta siistimpää.

Keikka oli erinomainen, vaikka tuntuikin tietyllä tavalla vielä menneisyydessä olemiselta: emme olleet vielä päässeet treenaamaan tulevan levyn biisien keikkaversioita, joten setti koostui pääosin vanhoista kappaleista. Paikalle saapuneet ihmiset kuitenkin pitivät osuudestamme. Keikan loppuvaiheessa rantauduin Nöpönenän aikana keytarini kanssa yleisön sekaan ja havaitsin, että baaritiskillä tanssi tankojen ympärillä kaksi nahkabikineihin pukeutunutta baarin esitanssijaa. Meidän herkkään kappaleeseemme yhdistettynä puolieroottinen tanssi näytti todella kummalliselta. Vähintään yhtä hassulta se näytti Pistepirkkojen keikan aikana.

Keikan jälkeisenä päivänä, lauantaina 2. helmikuuta kuuntelimme vielä viimeisenä työstettävinä olleet biisit läpi ja totesimme niiden olevan valmiita. Kappaleet lähtivät miksattavaksi. Levyn äänitykset olivat viimeinkin valmiit. Joimme mitalikahvit.

Musiikkivideon kuvaukset

Seuraavalla viikolla Klaus matkusti Tallinnaan yhdessä valokuvaaja Tomi Palsan kanssa. Tarkoituksenamme oli tehdä pienen budjetin musiikkivideo Pallosalama- kappaleeseen satamassa sijaitsevan neuvostoaikaisen Linnahall-kompleksin kattotasanteella ja ottaa sen lisäksi tulevan levyn promokuvat. Olimme toivoneet päivään kirkasta auringonpaistetta kappaleen kertosäkeen tekstin mukaisesti, mutta sen sijaan satoikin lunta. Videota kuvatessamme ilmeni, että vallitseva säätila olikin paljon näyttävämpi. Tomi kuvasi mustavalkovideota ja lumisade sekä tuuli toivat videoon hienoa graafisuutta.

Kuvasimme videosta vajaat kymmenen ottoa eri kulmista. Koko hommaan vierähti reilu tunti, mikä olikin sääolosuhteissa melko maksimi. Ilman hattua kynsikkäät kädessä hyytävän kylmän merituulen ja lumisateen yhdistelmä palelsi melkoisesti. Siirryimme materiaalin kasaan saatuamme lähelle kotiini lämmittelemään.

Hetken huokaistuamme siirryimme ottamaan promokuvia. Otimme kuvia muun muassa Telliskivi Loomelinnakin tiloissa, vanhankaupungin Kodu Baarissa sekä raitiovaunussa. Tomin kanssa oli jälleen mukava tehdä töitä, hänellä on tapana olla ohjaamatta kuvattaviaan, mikä sopii meille hyvin. Kuvissa saa olla sellainen kuin itse haluaa, ja Tomi onnistuu tarkkasilmäisesti ottamaan kuvan juuri oikealla hetkellä. Kuvista ei tulee jäykkää poseerausta.

Kuvausten jälkeinen viikko meni levyn viimeisten valmistelujen parissa. Levy masteroitiin Joensuussa ja kuuntelimme kumpikin sitä kodeissamme kaikilla mahdollisilla eri äänilaitteilla varmistaaksemme, että kaikki on kunnossa. Lopullinen kansien taitto laitettiin kasaan. Alun perin oli ollut tarkoitus, ettei kansiin tule ollenkaan bändikuvia, mutta Tomin ottamat kuvat olivat niin hienoja että päätimme muuttaa vielä suunnitelmia sen osalta. Viimeiset päivät ennen levyn painoon laittamista olivat totuttuun tapaan hektisiä, mutta kaikki valmistui ajallaan. Levy lähti painoon ystävänpäivänä, 14. helmikuuta. Olo oli suunnattoman helpottunut, yli vuoden mittainen pitkäjänteinen työ oli saapunut suurilta osin päätepisteeseensä.

Salamaponin selässä / tekstimaistiainen, osa 4

05.04.2014 (Sekalaista)

Tekstinäytteiden päivittäminen on jäänyt hetkeksi paitsioon, sillä viimeiset viilaukset ovat pitäneet kiireisenä. Nyt tilanne on kuitenkin se, että kirja lähti painoon eilen! Olo on samanaikaisesti helpottunut ja oudon tyhjä, melkein haikeakin. Tämän projektin työstäminen on ollut kaikessa ajoittaisessa raskaudessaan ja stressaavuudessaan todella hauskaa. Nyt on kuitenkin oikea aika päästää siitä irti, sillä tällä viikolla tehdyt viimeistelyt ovat olleet lähinnä kosmeettisia, eivät enää merkittävästi luettavuuteen vaikuttavia.

Odotan todella innolla sitä, että valmiit kirjat ovat käsissä. On jotenkin kutkuttavaa ajatella, että viime syksystä asti työstetty teksti on pian viimeinkin ihmisten luettavana. Mielenkiinnolla odotan myös palautetta. Oma tuntuma on se, että Salamaponin selässä on bändimme näköinen kirja, joka avaa Ukkosmaineen maailmaa toivottavasti myös sellaisille, jotka eivät lähtökohtaisesti bändistä välitä.

Kirjan Mesenaatti-kampanja on tulossa päätepisteeseensä huomenna. Kiitos kaikille sivun kautta kirjan tilanneille, teidän avullanne tämä kirja on saatettu laittaa painoon jo nyt!

Tänään tekstinäytteenä julkaistava kappale Liikkuminen on yksi teemallisista kappaleista, joita on ripoteltu halki kirjan historiikin sekaan. Kappale löytyy valmiissa kirjassa puolivälin tietämiltä.

Vaan nyt koneen kansi kiinni ja ulos kevätilmaan. Mukavaa lauantaita kaikille!

-Wilhelm

Liikkuminen

Liikkuminen on asia, joka yhdistää kaikkia bändejä. Keikoille täytyy siirtyä jollain keinolla ja kuljettaa mukana vaihteleva määrä erinäistä tavaraa: soittimia, vahvistimia, fanituotteita ja muuta asiaan liittyvää.

Meidän bändimme oli alkuaikoina äärimmäisen helppo roudattava. Keikkoja varten täytyi ottaa mukaan kosketinsoitin ja ständi. Kosketinsoitinlaukun taskuihin mahtui lisäksi yksi plugipiuha, koskettimen virtalähde sekä levyjä myytäväksi. Siinä se. Koko paketin pystyi kantamaan vaivatta yksinään.

Alkuaikoina kuljimme keikoille junalla. Roudaushelppouden lisäksi tätä valintaa edesauttoi se, että olimme molemmat opiskelijoita. Oli helppo lähteä keikalle pienilläkin liksoilla, sillä kahden hengen opiskelijalippujen jälkeen vaatimattomista keikkapalkkioista jäi yleensä silti jaettavaa.

Ainoan poikkeuksen tuohon sääntöön teki vuoden 2005 syksyllä Turussa soitettu keikka. Kun pienestä keikkaliksasta maksettiin molempien edestakaiset junaliput (minun Joensuusta, Klausin Helsingistä), jäimme molemmat 5 euroa tappiolle. Keikkapaikka ei myöskään tarjonnut ruokaa eikä majoitusta. Onneksi Turussa asui kavereita, joista yhden luokse pääsimme yöksi. Hän keitti meille myös yöllä kananmunia. Ja keikkakin oli oikein onnistunut, eli hyvinhän se meni kuitenkin.

Muistelen edelleen lämmöllä sitä kätevyyden aikaa, kun asuin bändin alkuaikoina Niinivaaralla. Suvikadun asunnoltani oli noin viidenkymmenen metrin kävelymatka bussipysäkille. Busseja meni muutama tunnissa ja niillä kaikilla pääsi rautatieasemalle noin viidessä minuutissa. Keikkareissulle pääsi siis ilman, että tarvitsi kävellä kamoineen asemalle. Henkilökohtainen huvitukseni oli se, että kun olin päässyt istumaan bussiin, soitin jollekin kaverille ja hehkuttelin että ”istun tässä keikkabussissa, Tampereella on illalla veto”. Muut matkustajat pälyilivät suuntaani epäuskoisina.

Joensuun keikoille on tullut mentyä toisinaan myös polkupyörällä. Näin tehtiin muun muassa soittaessamme Ilosaarirockissa kesällä 2007. Asuin tuolloin Sepänkadun ja Kalastajankadun risteyksessä, eli noin 500 metrin päässä festivaalialueesta. Pakkasimme kaikki kosketinsoittimemme pyöräni kyytiin ja talutimme sen alueelle. Järjestysmiehiä nauratti.

Vuosien mittaan roudattavaa tuli lisää, kosketinsoitinarsenaalini kasvoi ja mukana kuljeteltavaa myytävääkin alkoi olla enemmän. Joitain laina-autoilla tehtyjä reissuja lukuun ottamatta pysyimme kuitenkin etupäässä sitkeähkösti Valtion Rautateiden kannattajina, vaikka helppoa se ei toden totta ollut. Keikkapaikkakunnilla asuvat kaverit tulivat onneksi usein asemalle vastaan auttamaan kamojen kantamisessa. Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että junat olivat myöhässä, ja se tietysti vähän häiritsi suunnitelmien tekemistä.

Yksi suosikkimuistojani aiheeseen liittyen on se, kun matkustin kevättalvella 2008 Turun keikalta Joensuuhun. Mukana oli kaksi kosketinsoitinta, teline ja tarvikesalkku. Odottelin jatkoyhteyttä Pasilan asemalla lumipyryssä. Junaa ei näkynyt. Myöskään mitään kuulutuksia ei tullut, joten en uskaltanut mennä sisälle lämmittelemään. Lopulta juna saapui reilut puoli tuntia myöhässä. Lähdin etsiytymään lippuun merkittyä vaunua kohti, mutta numerot loppuivat kesken. Kysyin asiasta konduktööriltä, joka ilmoitti että junasta puuttuu puolet vaunuista. ”Mene jonnekin”, hän neuvoi. Ahtauduin kamoineni seisomapaikalle vetoisaan käytävään ja lohduttauduin kuuntelemalla kuulokkeista Slayeria.

Käänteentekevin hetki julkisen liikenteen käyttämiseen oli joulukuussa 2009, jolloin meillä oli keikka Helsingissä Korjaamolla. Keikkapäivä oli lauantai. Tulin Helsinkiin junalla Joensuusta.

Soundcheck oli neljän aikoihin ja menimme keskustasta Töölöön raitiovaunulla. Joulunaluslauantaina tuohon kellonaikaan liikkeellä oli aika paljon muutakin väkeä. Kaiken kuumuuden ja tungoksen keskellä veimme kamoinemme tilaa neljän penkin verran. Tuntui, että ahtaassa ja hikisessä kulkuvälineessä kaikki käytävällä seisovat tuijottivat meitä paheksuen. Perille keikkapaikalle päästyämme totesimme, että asialle täytyy tehdä jotain.

Niinpä ostimme vuoden 2010 alussa ostimme ensimmäisen oman
keikka-automme, isäni vanhan Opel Astran vuosimallia 1995. Auto nimettiin Ukkosenjohdattimeksi ja se palveli meitä kolmisen vuotta vaihtelevalla menestyksellä. Kertaakaan emme myöhästyneet keikalta auton takia, vaikka lähellä se oli pari kertaa. Hauska rähjäinen fiiliksensä autossa tietysti oli kaikista vioista huolimatta. Puhuimme siitä keikkabussinamme ja ostimme autoon bändin rahoilla autolevyjä, joita ei saanut sääntöjen mukaan poistaa autosta: muun muassa Eläkeläisiä, Popedaa ja Tapio Rautavaaraa.

Loppuvuodesta 2012 korjausliikkeen mies listasi asiat jotka autossa pitäisi uusia ja laski, että kaikille niille tulisi hintaa yhteensä reilut 1000 euroa. Sen jälkeen palasimme taas autottomiksi. VR:llä on onneksi ollut paikoin hyviä tarjouksia ja lisäksi ystävämme pääkaupunkiseudulla ovat olleet kiitettävän suopeita autonlainaajia.

Salamaponin selässä / tekstimaistiainen, osa 3

28.03.2014 (Sekalaista)

Alkavan viikonlopun kunniaksi jälleen tekstinäyte tulevasta Salamaponin selässä -kirjasta. Tällä kertaa hypätään aivan kirjan loppupuolelle, aukeamalle 202-203 (niin, kirjan täsmällinen pituus on muuten 224 sivua).

Kuten Mesenaatti-sivun esittelytekstissäkin kerrotaan, kirjan loppupuolelta löytyy 12 Ukkosmaine-biisin sanat, soinnut sekä kappaleen syntytarina biisintekijän kertomana. Tähän esiteltäväksi valikoitui Eka kerta, alla siis Klausin kertomus biisin synnystä sekä kuvakaappaus kirjan sivusta, jolta kyseisen biisin sanat ja soinnut löytyvät - tuolta sivu siis tulee näyttämään painettuna.

Mahtavaa viikonloppua!

-Wilhelm

Klaus kertoo:

Olin syksyllä 2006 mukana näyttelijänä Stadialla myöskin opiskelleen joensuulaislähtöisen ystäväni Matti Tolvasen opinnäytetyönään käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä, joka sijoittui 90-luvun puolivälin Joensuuhun. Näytelmän hahmot olivat teini-ikäisiä ja käsikirjoituksen keskiössä oli Joensuun 90-luvun skiniongelma.

Näytelmässä oli kohtaus, joka sijoittui yläasteajan diskoon. Taustalla soi Haddawayn What is Love? -biisi ja kohtauksen tunnelma oli juuri sellainen kuin noissa diskoissa on, eli vähän sellaista kiusallista jännitystä, ihastuksen tunteita, ehkä toiveita ensisuudelmasta. Samaistuin kohtauksessa olleeseen ujoon poikaan tosi vahvasti ja ylipäätään koko asetelma herätti paljon muistoja. Tajusin, että tässähän on ainekset biisiin.

Kertosäkeen melodia oli pyörinyt päässä aiemminkin ilman sanoja. Aloitin biisinteon sen ympärille. Tein sanat, joissa kuvataan sitä, kuinka ujo poika haaveilee rakkaudesta. Eka kerta on eräänlainen epävarmuuslaulu.

Koska biisin lähtökohdat ovat 90-luvulle sijoittuvassa tunnelmassa, yritin kasata mukaan mahdollisimman paljon ajankuvaan liittyviä elementtejä. Tekstissä mainitaan Haddaway, Movetron ja Bon Jovi. Lisäksi biisin c-osan riffi on hyvin 90-lukuhenkinen.

Lauluntekijänä olin innoissani siitä oivalluksesta, että bridge voi mennä eri sävellajista kuin muu biisi. Oli hauskaa tajuta, että biisi voi moduloida myös biisin sisäisesti, eikä sen tarvitse aina tulla perinteisesti lopussa. Vaikka tässä toki on mukana myös se perinteisempi modulaatio.

Biisin levyversiossa kuultava puheosa on melkein sanasta sanaan suoraan näytelmän diskokohtauksessa olleista repliikeistä. Näytelmässä puhuttiin Pohjois-Karjalan murretta, koska tapahtumat sijoittuvat Joensuuhun. Sen takia myös Ekan kerran puheosa tuntui luontevalta lausua mie-muodossa.

ekakerta_soinnut.jpg

Salamaponin selässä / kuvitusmaistiainen

25.03.2014 (Sekalaista)

Aiempien tekstinäytteiden perään nyt tuleekin maistiainen Salamaponin selässä -kirjan kuvituksesta.

Kirjan kuvituksesta vastaa kuvataiteilija Elli Maanpää, joka on tehnyt kaikki levynkantemme Oletteko te tosissanne? -levystä asti. Elli on myöskin suunnitellut suurimman osan paitaprinteistämme, muun muassa suositun Salamaponi-paidan.

Ellin kanssa on mukava tehdä töitä, visiot menevät hyvin yksiin ja hän ymmärtää hyvin sen mitä haetaan melko suurpiirteisten kuvaustenkin perusteella. Hyvä esimerkki tästä on alla oleva bändisukupuukuva. Kyseinen kuvitus löytyy kirjan alusta yhtyeemme esihistoriaa lyhyesti käsittelevästä luvusta.

Kun esittelin kuvitusidean Ellille, kuvailin sitä lyhyesti sanallisesti sekä piirtämällä luonnoksen. Alta voitte vertailla eroa valmiin työn ja luonnokseni välillä. On varmasti kaikkien onni, että minä en ole piirtänyt tulevaan kirjaan mitään.

-Wilhelm

sukupuu_elli.jpg
Kuvitus: Elli Maanpää
sukupuu_ville.jpg
Luonnos: Wilhelm Meister

Salamaponin selässä / tekstimaistiainen, osa 2

23.03.2014 (Sekalaista)

Vuorossa on taas tekstinäyte tulevasta Salamaponin selässä -kirjasta. Tämä kappale löytyy kirjan keskivaiheilta, vuotta 2008 käsittelevän luvun lopusta.

Kirjan Mesenaatti-sivulla on muuten tullut ennakkotilauksia tämän ensimmäisen viikon aikana yli 1800 eurolla! On ollut huippua huomata, että tätä projektia kohtaan löytyy kiinnostusta, kiitokset kaikille tilanneille! Ennakkotilaus onnistuu edelleenkin osoitteessa: mesenaatti.me/ukkosmaine-salamaponin-selassa-kirja/

Mainiota sunnuntain jatkoa!

-Wilhelm

Kokkishow’n tähdet

Helmikuussa 2008 meidät pyydettiin vieraiksi Joensuun K5-paikalliskanavan Kokkaa & Soppaa -ohjelmaan. Ohjelmassa paikalliset silmäätekevät valmistivat ruokaa juontajakokin kanssa ja juttelivat siinä sivussa mukavia.

Meidän lähetyksemme ei ainakaan ollut tylsä. Olin ottanut mukaan rekvisiitaksi kosketinsoittimen, jonka olin löytävinäni sattumalta ohjelman alussa ruokakaapista. Soittelimme sen säestyksellä biisejämme ruoanlaiton lomassa. ”Olikos nämä teidän biisejä, nehän kuulosti ihan kivalta”, kysyi juontajakokki kohteliaasti.

Klaus leikkasi kasvisten pilkkomisen ohessa vahingossa veitsellä sormeensa ja joutui paikkailemaan sormeaan laastarilla kesken lähetyksen.

K5-kanava oli samaa konsernia sanomalehti Karjalaisen kanssa, joten ohjelman johdosta meistä tehtiin myös juttu lehden ruokasivuille. Jutun kuvassa poseerasimme kokkiohjelman lavasteissa. Minä pitelin tomaatteja silmieni edessä ja hymyilin leveästi. Klaus puolestaan osoitti herkkusientä ja irvisti, sillä ohjelman yhteydessä oli tullut ilmi, ettei kumpikaan meistä pidä herkkusienistä.

Pikkusiskoni oli tuolloin töissä Pieksämäellä ja yllättyi iloisesti, kun työkaveri oli Karjalaista lukiessaan revennyt nauramaan ääneen ja tullut asiakseen näyttämään sivua: ”Kato miten urpon näköisiä jätkiä!” Isovelihän se siinä bändikavereineen.