Salamablogi

12. luukku: Niinivaaran lukio

12.12.2014 (Sekalaista, Joulukalenteri)

Tänään joulukalenterin luukusta aukeaa vähän erikoisempi juttu. Kun aiemmin joulukalenterissa on julkaistu Salamaponin selässä -kirjasta poisjääneitä juttuja ja kuvia, julkaistaan tänään tekstikappale, joka on kirjoitettu nyt joulukuussa 2014.

Joulukalenterin kirjateemaan tämä liittyy sikäli, että suunnittelin pitkään kirjoittavani kirjaan Niinivaaran lukiolle omistetun kappaleen. Totesin kuitenkin jossain vaiheessa, että viittauksia lukioon ja Niinivaaraan tulee kirjassa muutenkin ihan riittävästi, kun ottaa huomioon että kirjan pääpaino on kuitenkin Ukkosmaineessa.

Miksi haluan kirjoittaa tästä juuri nyt? Siksi, että Niinivaaran lukiossa on tänä vuonna meneillään viimeinen lukuvuosi. Koulu sulautetaan yhteen suurlukioksi Rantakylässä aiemmin toimineen Yhteiskoulun lukion kanssa.

Ukkosmaine soitti eilen oppilaskunnan kutsusta Niinivaaran lukion historian viimeisissä teemabileissä. Olimme otettuja kutsusta ja halusimme ehdottomasti olla mukana. Tunnelma oli uskomattoman hieno. Soitimme riehakkaan keikan viimeisenä biisinä Suudelmia Suvikadulla täysakustisesti yleisön keskellä. Kaikki lauloivat mukana kappaletta, joka tuntui tiivistävän täydellisesti sen haikeuden mikä ilmassa liikkui. Harvoin on ollut kappaletta esittäessä niin liikuttunut olo. En ollut yksin, näin yleisön joukossa kyyneleitä.

Tämä on henkilökohtainen kirjoitus. Tämä teksti kertoo siitä, mitä lukio on minulle merkinnyt.

-Wilhelm

Niinivaaran lukio

Kävin yläasteeni Pyhäselän yläasteella, Hammaslahdessa. Keväällä 1998 oli yhteishaun aika ja piti tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen. En oikein tiennyt mitä tekisin, mutta lukio kuulosti lähtökohtaisesti minulle sopivimmalta ratkaisulta. Päätin hakea Niinivaaralle siksi, koska tuolloinen paras ystävänikin haki sinne. Hän puolestaan haki sinne, koska oli kuullut kolme vuotta vanhemmalta isoveljeltään, että koulussa on hyvä meininki.

Jälkikäteen ajateltuna voi sanoa, että tuo hieman puolihuolimattomasti tehty valinta on ollut elämäni parhaita ratkaisuja.

Musiikki oli vienyt minut mukanaan yläasteella, olin ollut ensin mukana parissa cover-bändissä ja perustanut lopulta bändin omien biisieni ympärille. Pyhäselän kaltaisella pienellä paikkakunnalla soittaminen ei ollut yksinomaan mitenkään helppoa. Läheisempien kavereiden mielestä oli siistiä, että teki omia lauluja, mutta suuri osa suhtautui asiaan ”mitä sinäkin oikein luulet olevasi” -asenteella. Naureskelua ja ihan suoranaista tylytystäkin aiheesta tuli varsinkin vanhemmilta oppilailta riittämiin.

Minut hyväksyttiin yhteishaussa Niinivaaran lukion opiskelijaksi ja aloitin opinnot koulussa elokuussa 1998.

Huomasin melko pian, että ilmapiiri oli aivan erilainen kuin mihin olin tottunut. Suuri osa musiikkipainotteisen taidelukion opiskelijoista soitti jotain instrumenttia, oli mukana bändeissä, teki omaa musiikkia ja niin edespäin. Yleinen ilmapiiri oli kannustava, ei lyttäävä.

Opettajakunta yllätti myös iloisesti. Hampaat irvessä puurtamisen mentaliteetti loisti poissaolollaan. Opettajat tuntuivat olevan aidosti innoissaan opettamistaan aineista. Tuntien ilmapiiri oli välitön ja huumorintajuinen. Samalla hommat saatiin kuitenkin tehtyä ajallaan. Tajusin monen oppiaineen kohdalla, että ne olivatkin oikeasti kiinnostavia. Monen lukuaineen numero nousi yläasteeseen verrattuna, vaikka sisällöt olivatkin haastavampia.

Yksi tärkeimmistä opettajistani lukioaikana oli Kirsi Jaatinen, äidinkielen ja ilmaisutaidon opettaja. Pidän Kirsiä edelleen yhtenä tärkeimmistä mentoreistani sen suhteen, miten kirjoitustaitoni on kehittynyt. Monet lukioaikana saadut neuvot olivat avartavia. Nykyisen työhuoneeni seinällä on sivu, joka on leikattu Kirsin ennen yo-kirjoituksia jakamasta motivaatiomonisteesta. Siinä lukee muun muassa: ”Joskus tuntuu siltä, että tie nousee pystyyn. Älä pelkää, sillä juuri se tie johtaa ylöspäin.”

Kirsin tunnit ruokkivat luovuutta aivan järjettömästi. Näytelmäkirjallisuuteen perustuneen äidinkielen kurssin lopputyönä oli oma versio kurssilla käsitellyistä näytelmäklassikoista. Teimme kavereideni kanssa Aleksis Kiven Kihlauksesta version, jossa sukupuoliroolit oli käännetty väärinpäin: neljä ryhmän viidestä pojasta näytteli siis naista. Esitykset pidettiin kouluajan ulkopuolella. Esitimme oman näytelmämme ensimmäisen kerroksen rappukäytävässä. Oli hienoa tajuta, että esityksiä voi pitää vaikkapa rappukäytävässä, aina ei tarvitse olla erillistä lavaa, suurta esitystekniikkaa ja muuta.

Äidinkielen esitelmän absurdismista teimme puolestaan siten, että pimensimme luokan ja luimme muulle luokalle Harmsin ja Beckettin kummallisia tekstejä. Tällaisten ryhmätöiden tekeminen motivoi aivan eri tavalla kuin perinteinen ”konseptin mittainen esitelmä” -mallinen ratkaisu. Samalla oppi aivan salakavalasti uusia asioita. Tai ehkä parempi verbi on ”sisäisti”.

Bänditoiminta lukiossa oli aktiivista ja tyylien kirjo oli valtava. Löytyi metallia, hiphopia, jazzia, kansanmusiikkia sekä tietenkin lukioiälle ominaisia poikkitaiteellisia ryhmiä. Yhteistä oli se, että kaikilla oli hirvittävä tekemisen into ja ilo. Keskinäinen meininki oli etupäässä kannustava, ei kilpaileva. Toisten jutuista oltiin kiinnostuneita. Kun näki toisten hienoja esityksiä, kasvoi samalla myös oma tekemisen palo.

Monet Niinivaaran lukiossa samaan aikaan kanssani opiskelleista työllistyvät nykyisin kulttuurin saralla ja ovat alansa arvostettuja ammattilaisia. Suomen ykkösrivin näyttelijöihin kuuluva Pamela Tola on tietenkin tunnetuimpia vanhoja opiskelijoita, mutta lista on pitkä: Oskari Huttu on yksi Suomen arvostetuimpia elokuvatuottajia, Petri Varis työskentelee Rokumentti-elokuvafestivaalin taiteellisena johtajana, Janne Sivonen on Joensuun Popmuusikoiden tuottajana, sitä ennen hän teki hienon uran Stella-yhtyeen kitaristina ja biisintekijänä, Essi Marila on loistanut Lauluyhtye Viiden riveissä, Ritva Koistinen voitti pianokilpailuja jo lukioaikoina ja on opiskellut kansainvälisesti korkeatasoisissa kouluissa New Yorkissa asti, Jussi Moila on arvostettu näytelmäkirjailija, joka tekee sivutöinään tekstejä Minä ja Ville Ahonen -yhtyeelle. Listaa voisi jatkaa pidempäänkin. Ja nämä ovat tosiaan vain saman ikäluokan ihmisiä.

Se, että pienen kaupungin pienestä lukiosta tulee näin paljon taitavia ihmisiä, ei ole sattumaa. On toki täysin mahdollista, että mainitut ihmiset olisivat päätyneet nykyisiin töihinsä ilman Niinivaaran lukiossa opiskelemista. Siitä uskallan kuitenkin mennä takuuseen muidenkin puolesta, että lukioaika on muidenkin kuin omalla kohdallani vahvistanut ja muokannut identiteettiä siihen suuntaan, mihin se on ollut luontevasti menossa. Lukioiässä ihminen on herkässä vaiheessa. Silloin yhteisö, jossa saa kasvaa ja kehittyä turvallisesti on elintärkeä.

Jotain Niinivaaran lukion yhteisöstä kertonee se, että lukioaikoina solmimani tärkeät ystävyyssuhteet ovat säilyneet tähän päivään asti. Peruskouluajalta - joka kesti kuitenkin yhdeksän vuotta - ystäviä joihin pitää säännöllisesti yhteyttä on pari, lukioajoilta niitä on kymmeniä.

Nyt lukioiden yhdistyessä syntyy suurlukio, jossa samanlaisen kotoisan ympäristön luominen tulee olemaan hankalaa. Päätös perinteisen ja valtakunnallisella tasollakin kovatasoisen taidelukion hajottamisesta on Joensuun kaupungilta uskomatonta lyhytnäköisyyttä ja typeryyttä.

Kun eilen soitimme lukion viimeisiksi jäävissä teemabileissä, oli mahtavaa aistia se sama henki, mikä vallitsi omana lukioaikanakin. Yhteisöllisyys, yhdessä tekemisen ilo ja into tuntuivat vahvana.

Ensi keväänä yksi aikakausi päättyy. Olen ylpeä siitä, että sain olla osa sitä ja kannan lukiota mukana sydämessäni vaikkei sitä konkreettisesti enää olemassa olisikaan.

Joensuussa 12.12.2014
Ville Karttunen

lukio2014.jpg
Keikalla viimeisissä teemabileissä. (Kuva: Kimmo Kuikka)